”Siinä sitä sitten kävelee sairaalasta ulos. Oma lapsi jäi kuolleena sairaalaan. Pahin on tapahtunut. Ei ymmärrä, miten elämä jatkuu.” Kuuntelin pala kurkussa KÄPY Lapsikuolemaperheet ry:n vapaaehtoista ryhmänohjaajaa. Hän oli itsekin käynyt pahimman läpi ja auttaa nyt muita.
Tein haastatteluita sosiaali- ja terveysjärjestöjen arjesta työnantajani SOSTEn Järjestöbarometriin. Se on kyselytutkimus, joka kertoo valtakunnallisten ja paikallisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen tilasta. Taas kerran ihmettelin ja ihastelin, mitä kaikkea ihmiset järjestöissä yhdessä saavat aikaan.
Yhdistys perustetaan, kun nähdään, ettei joku ryhmä saa tarvitsemaansa apua ja tukea tai ihmisillä ei vaikkapa ole mahdollisuuksia harrastaa. Julkisissa palveluissa tai kaupallisella puolella ei aina reagoida ihmisten tarpeisiin kovin nopeasti tai hanakasti.
Monille sosiaali- ja terveysjärjestöille on erityistä se, että niiden vapaaehtoiset ja myös palkatut työntekijät ovat tekemisissä vaikeassa elämäntilanteessa olevien ihmisten kanssa. Silti ne pystyvät tekemään paljon.
Vaikka lapsensa menettäneestä perheestä suru ei katoa koskaan, elämä voi jatkua vähän helpommin, kun rinnalla kulkee saman kokenut ihminen. Terapialla ja muilla sosiaali- ja terveyspalveluilla on oma auttava roolinsa, mutta vertaistukea ei korvaa mikään. Vain saman kokenut voi syvästi ymmärtää. Kun tukija on päässyt elämässään hieman eteenpäin, se näyttää kriisissä olevalle, että elämä kuitenkin jatkuu.
Yhden haastatteluistani tein Heinolassa – tutustuin Heinolan Seudun Selkäyhdistyksen liikunnan, kulttuurin ja tiedonjakamisen runsauteen. Yhdistyksen porukat käyvät kuntosalilla ja vesijuoksemassa, matkustelevat luontoretkille, kylpylöihin ja teatteriin, järjestävät tietoiskuja ja luentoja – jakavat uusinta tietoa selkäongelmista. Kaikessa tekemisessä on mukana vertaisten tukea.
Kun istuin Kirkkokadun toimistossa haastattelemassa yhdistyksen puheenjohtajaa, retkiä ja ryhmiä koskevia puheluita tuli koko ajan. Ajattelin, kuinka tärkeää on, että on joku porukka, johon kuulua. Mietin myös sitä, kuinka pienillä rahoilla, lähes kokonaan vapaaehtoistyöllä pidetään ihmisiä fyysisesti ja henkisesti kunnossa.
Useat yhdistykset saavat pientä tukea kunnilta – yleensä kokoontumistilojen vuokriin. Monissa yhdistyksissä on huoli siitä, mikä taho niitä tukee mahdollisen maakuntauudistuksen jälkeen.
Myös paperityöt, kuten rahoittajien hakemus- ja valvontabyrokratia, tuottavat monissa yhdistyksissä huolta. Joillain on vaikeuksia löytää luottamushenkilöitä vastaamaan paperihommista – yleensä vapaaehtoiset tulevat mukaan auttamaan muita, eivät täyttämään lomakkeita ja tekemään raportteja.
Avustusten hakemiseen kuuluu paperityötä ja saadun rahan käyttöä pitää valvoa. Herkällä korvalla olisi kuitenkin hyvä seurata sitä, että paperihommat pysyisivät kohtuudessa eivätkä tappaisi yhdistyksiä. Ne tekevät niin paljon sellaista, jota mikään muu toimija ei tee, jota tällä yhteiskunnalla ei ole varaa menettää.
Monissa elämäntilanteissa yhdistysten vapaaehtoiset ovat lähes ainoita tukijoita. Sosiaali- ja terveyspalveluissa ei aina satsata esimerkiksi henkiseen tukeen. ”Sairaalasta lähtiessä tarkistettiin, että kaikki on fyysisesti ok. Sitten vaan yksin matkaan aloittelemaan elämään pahimman jälkeen”, kuten Lapsikuolemaperheet ry:n vapaaehtoinen kuvasi elämänsä nollapistettä.
Erja Saarinen
erityisasiantuntija
SOSTE
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Itä-Häme-lehdessä.