Viime viikkoina on keskusteltu paljon yksityisen tuotannon soveltuvuudesta hyvinvointipalveluihin. Usein keskustelijat ovat niputtaneet kevyellä otteella kaikki ei-julkiset toimijat samaan laariin. Itse pidän hyvin olennaisena erona sitä, millä motivaatiolla palveluja tuotetaan.
Pisin hyvinvointipalvelujen historia Suomessa on voittoa tavoittelemattomilla järjestöillä ja säätiöillä. Niiden historia saattaa olla jopa pidempi kuin julkisen toimijan, kuten kunnan. Myöhemmin osa palveluista on saatettu ottaa kunnan tai valtion tuotantoon, vaikka niiden tausta olisi järjestöissä. Yrityksiä on hyvinvointipalvelujen kentällä ollut isommassa määrin vasta melko lyhyen aikaa.
Järjestöt ja säätiöt on perustettu tiettyä yleishyödyllistä tarkoitusta varten, edistämään jäsentensä hyvinvointia ja terveyttä, tuomaan jäsenten ääni kuuluviin, luomaan parempaa maailmaa. Monesti yksi osa tätä tarkoitusta on palvelujen tuottaminen. Pienessä maassa osaamista on saattanut olla vain järjestöllä, joka on tiukasti kiinni jäsentensä arjessa. Julkinen puoli ei aina ole tunnistanut pienten erityisryhmien tarpeita. Myös isoissa palvelulohkoissa, kuten vanhus-, lastensuojelu- ja vammaispalvelut, järjestöillä on pitkä historia.
Historia on tullut murroskohtaan viime vuosikymmeneltä alkaen. Ajatus siitä, että voittoa tavoittelematon järjestö tai säätiö on kunnan kumppani palveluntuotannossa, kun kumpikin toimii yleiseksi hyväksi, on hämärtynyt. Markkinaneutraliteettiperiaate on jyrännyt alleen kaikki muut arvot, eikä siinä, tavoitteleeko toimija yleistä hyvää vai osinkoja omistajilleen, ole nähty eroa.
Tämä on aika kummallista. Vertailukohtana voisi pitää yksityisiä perusopetuksen järjestäjiä, kuten Kulosaaren tai Suomalaisen yhteiskoulun osakeyhtiöt. Opetuksen järjestämisessä on ollut puoli vuosisataa periaate, jonka mukaan voittoa ei saa tavoitella ja jos sitä syntyy, sitä ei saa jakaa ulos, vaan se pitää sijoittaa toiminnan kehittämiseen, vaikka toimija olisikin yhtiö. Tästä periaatteesta ei liene yksikään puolue Suomessa valmis joustamaan. Sote-järjestöt tuottavat palveluita samalla logiikalla.
Ruotsissa tällä vuosikymmenellä käyty voimakas vinst i välfärden -keskustelu ei ole täällä ottanut tulta, vaikka SOSTE ja muut järjestöt ovat yrittäneet kyseenalaistaa voitontavoittelulogiikan ja halvimmalle hinnalle perustuvan kilpailuttamisvimman. Miksi pidämme itsestään selvänä, että peruskoulua pyörittämällä ei saa tehdä voittoa, mutta vanhusten hoivasta saa puristaa osinkoja, kunhan nyt jotenkin säädösten mukaan toimintaa pyörittää?
Minulla ei tähän ole vastausta, mutta jäljet pelottavat.