Tällaisena jouluna, kun on juhlittava omissa oloissaan, käyn kuitenkin aattona hautausmaalla. Varon etäisyyksiä, puen maskin.
Odotan näkeväni pimeässä tuikkivat hautojen kynttilät.
Se on juhlava ja rauhoittava näkymä. Täällä on ennenkin eletty. Tämä outo vuosi on yksi vuosi vuosien ketjussa, joulu yksi jouluista. He, jotka elivät ennen, ja me, jotka elämme nyt ja muistamme, kuulumme yhteen. Meillä on sama juhla ja sama ihmisen osa.
Elämää ei voi loppuun asti suojata, ei kukaan ole voinut. Elämän taustaväri on epävarmuus ja arvaamattomuus.
Siksi valot pimeässä tuntuvat juuri nyt tärkeiltä.
#
Kaikilla haudoilla ei pala kynttilää. Ehkä joku muistaa jossain toisaalla. Toivon niin. Kaikkein karuinta köyhyyttä on, jos ei ole ketään, joka muistaa nyt tai kuoleman jälkeen.
Tämä vuosi on heittänyt meitä entisestään erilleen ja irralleen. Jouluksikin. Toiseen kaupunkiin tai toiseen maahan. Tai oman yksinäisen huoneen tyhjyyteen.
Niinpä erityinen kiitos kuuluu teille, jotka olette jaksaneet tehdä työtä, että köyhyyttä ja tyhjyyttä olisi vähemmän. Joku ammatikseen, joku vapaaehtoisena, kaikki siksi, että niin ihmisen vain kuuluu tehdä.
Voi olla, että tällaisena jouluna mieleen hiipivät myös väsymys ja alakulo. Saavat hiipiä. Ei aina tarvitse pystypäin ja tarmokkaana jaksaa.
#
Tällaisena jouluna sytytän oman kynttiläni pimeään aattoiltaan. Ajattelen heitä, jotka ovat eläneet ennen. Ja teitä, jotka elätte nyt ja tarvitsette lepoa, iloa ja sitä, että joku muistaa.
Kari Mäkinen
SOSTEn valtuuston puheenjohtaja
Arkkipiispa emeritus