SOSTE juhlisti Eija Koivurannan saamaa kunniamerkkiä
Tasavallan presidentti on myöntänyt Väestöliiton toimitusjohtaja Eija Koivurannalle Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkin SOSTEn esittämänä. Koivuranta toimi SOSTEn hallituksen puheenjohtajana 2021–2024.
SOSTE juhlisti Koivurannan saamaa arvostettua kunniamerkkiä 18.2.2025.
Kuvassa vasemmalla SOSTEn valtuuston edellinen puheenjohtaja, arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen, Eija Koivuranta ja SOSTEn valtuuston puheenjohtaja Kari Välimäki.
- Lue lisää: SOSTEn uutinen 5.12.2024: Eija Koivurannalle arvostettu kunniamerkki tunnustuksena elämäntyöstään
Alla Koivurannan pitämä kiitospuhe SOSTEn tilaisuudessa 18.2.
Lämmin kiitos kunniamerkistä ja kunnianosoituksesta
Lämmin kiitos tästä kunniamerkistä ja kunnianosoituksesta teille, jotka olette tätä esittäneet. Tällaisen tunnustuksen saaminen on pysäyttävää.
Kun valmistauduin tähän tilaisuuteen, pohdin, mitä tänään voisin ja haluaisin teille sanoa. Mietin – kun juhlistamme tätä yksittäistä huomionosoitusta – minkälaiseen historiaan ja myönnettyjen mitalien ketjuun liitymme. Kävin hieman selvittämään asiaa. Löysin omasta mielestäni kiehtovia yhteyksiä Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan, perustuslain ja järjestötyön kesken.
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta perustettiin ja ritarikunnan ohjesääntö vahvistettiin toukokuussa 1919. Ritarikunnan kunniamerkkejä annetaan isänmaan palveluksessa ansioituneille kansalaisille. Tässä Euroopan ja maailmantilanteessa koskettaa uudella tavalla se, että kunniamerkkejä voidaan myöntää sekä sodan että rauhan aikana ansioituneille henkilöille.
Millaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ritarikunta perustettiin ja mitä muuta Suomessa tapahtui vuonna 1919? Kaltaiselleni juristille, joka on suorittanut opintonsa ennen 2000-lukua, vuosiluku 1919 yhdistyy vahvasti hallitusmuodon säätämiseen. Suomen Hallitusmuoto (94/1919) oli itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki, ja se oli voimassa heinäkuusta 1919 maaliskuulle 2000 eli uuden Suomen perustuslain (731/1999) voimaan tuloon asti. Perusoikeussäännökset saatettiin uudistettuina voimaan jo vuonna 1995. Verrattuna vuoden 1919 hallitusmuotoon valtiosäännön perusteita ei perustuslakiuudistuksessa muutettu, vaan pikemminkin korjattiin ja huollettiin (ks. PeVM 10/1998 vp). Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.
Suomen autonomian lopun ja itsenäisyyden alun vaiheet – kansalaissota mukaan – olivat myrskyisiä. Niistä lukiessa nykyinen suomalainen sisäpolitiikka vaikuttaa melko kesyltä. Seuraava kuvaus hallitusmuodon säätämisen vaiheista syksystä 1918 alkaen on lainausta Wikipediasta.
Kuningaskuntahankeen kaaduttua syksyllä 1918 valtionhoitaja Mannerheim hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa porvarilliset puolueet saivat yhteensä 118 kansanedustajaa ja sosiaalidemokraatit (SDP) 80 sekä Kristillinen työväenliitto 2. Tasavaltaa kannattaneet SDP, Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue saivat vaalivoiton ja ylivoimaisen enemmistön; monarkiaa kannattaneet Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP) ja Kansallinen Kokoomus saivat yhteensä vain 50 kansanedustajaa, ja lisäksi kolme RKP:n edustajista oli tasavaltalaisia.
Huhtikuussa 1919 Mannerheim hylkäsi ensimmäisen pääministeriehdokkaan Mikael Soinisen ja nimitti sen sijaan edistyspuolueen, maalaisliiton ja RKP:n yhdessä muodostaman Kaarlo Castrénin hallituksen, josta RKP:n ministerit tosin erosivat jo kuukauden kuluttua kielipoliittisten riitojen vuoksi. Tämän jälkeen poliittisen keskustan oikeaa laitaa edustaneen hallituksen taakse jäi vain 68 kansanedustajan vähemmistö. Hallituksen tärkeimpänä tehtävänä oli uuden hallitusmuodon valmistelu.
Hankalasta asemastaan ja sisäisistä erimielisyyksistään huolimatta Castrénin hallitus sai laadituksi tasavaltaisen hallitusmuotoesityksen, joka annettiin eduskunnalle 13. toukokuuta 1919.
Käsittely eduskunnassa
Eduskunnassa hallitusmuodon sisällöstä oltiin erimielisiä. Ratkaisevaksi kiistakysymykseksi nousivat tasavallan presidentin valinta ja valtaoikeudet. Maalaisliitto ja varsinkin SDP halusivat rajoittaa presidentin valtaa suhteessa eduskuntaan sekä eduskunnalle oikeuden paitsi valita myös erottaa presidentti. Nämä muutokset tehtiinkin perustuslakivaliokunnassa lakiesitykseen, johon lisättiin myös kielto myöntää tai käyttää arvonimiä tai ritarimerkkejä. Lisäksi esityksestä poistettiin maininta evankelis-luterilaisesta kirkosta kansankirkkona.
Hallitusmuotoesityksen ratkaisevassa käsittelyssä 14. kesäkuuta RKP ja puolet kokoomuslaisista äänestivät lainmuutoksen kiireellisyyttä vastaan, joten se kaatui täpärästi äänin 163–33, kun viiden kuudesosan määräenemmistöstä jäi puuttumaan yksi ääni. Hallitusmuotoesitys jäi siten lepäämään seuraavien, vuonna 1922 pidettävien eduskuntavaalien jälkeiseen aikaan.
Edistyspuolueen vasemmistosiipeen kuuluneen perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan Heikki Ritavuoren valtiopäivien alussa jättämästä lakialoitteesta alettiin kuitenkin muokata uutta hallitusmuotoesitystä. Siitä tehtiin muuten lähes identtinen edellisen kanssa, mutta siihen lisättiin muutamia myönnytyksiä oikeiston toiveiden suuntaan. Näin oli tarkoitus hankkia tarvittavat lisä-äänet kokoomuksesta. Kokoomuksen ja SDP:n maltillisten välisellä sopimuksella uudesta hallitusmuotoesityksestä poistettiin kokoomuksen toiveiden mukaisesti eduskunnan oikeus erottaa presidentti sekä kielto ritarimerkkien jakamiseen, ja siihen lisättiin sosiaalidemokraattien mieliksi lause ”kansalaisten työvoima on tasavallan erityisessä suojeluksessa”.
Ritavuoren lakialoitteen pohjalta laadittu tasavaltainen hallitusmuotoesitys hyväksyttiin kolmannessa eduskuntakäsittelyssä 21. kesäkuuta 1919.
Kiireelliseksi julistamisen hyväksyttiin äänin 173–23 ja itse laki äänin 165–22 lähinnä RKP:n edustajien vastustaessa molempia. — Valtioneuvoston esittelyssä 10. heinäkuuta hän [valtionhoitaja Mannerheim] pyysi vielä asian pöydälle tarkempaa perehtymistä varten, mutta vahvisti lopulta hallitusmuodon viikon kuluttua 17. heinäkuuta, jolloin lepäämään jätetyt hallitusmuotoesitykset todettiin rauenneiksi. —
Isoisäni kuului tasavallan kannattajiin – ja siis ritarimerkkien vastustajiin.
Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa valituksi tuli Oulun läänin pohjoisesta vaalipiiristä, Rovaniemen maalaiskunnasta myös isoisäni Janne Koivuranta, jonka kansanedustajaura jatkui tuon jälkeen Lapin edustajana vielä 1950-luvun alkuun. Isoisäni kuului tasavallan kannattajiin – ja siis ritarimerkkien vastustajiin. Hänen täyttäessään 80 vuotta vuonna 1965, olin 5-vuotias – ja muistan hyvin ne juhlat ja suuren vierasjoukon ja sen keltaruusukukkaisen mekon, joka oli ylläni.
Isoisäni muisto liittää minut myös järjestötoimintaan. Järjestötyö oli hänenkin sydämenasioitaan, ja hän toimi muun muassa setlementtiliikkeessä. Hän oli monien sen ajan, eri yhteiskunnallisia näkemyksiä edustaneiden poliitikkojen tapaan huolissaan Suomen väestönkehityksestä ja oli sen myötä perustamassa Väestöliittoa 1941. Hän toimi myös liiton alkuvuosien hallituksissa. Tämän tulin itse tietämään vasta pari vuotta sitten, en vielä hakiessani sanomalehti-ilmoituksen perusteella liiton toimitusjohtajan tehtävää syksyllä 2014.
Myös SOSTE Suomen yhdistyy omalla tavallaan näihin itsenäisyyden alun vaiheisiin. Eduskunta kokoontui hallitusmuodon säätämisen aikaan sillä paikalla, missä SOSTEn toimisto nykyään sijaitsee.
Myös SOSTE Suomen sosiaali- ja terveys ry yhdistyy omalla tavallaan näihin itsenäisyyden alun vaiheisiin. Eduskunta kokoontui hallitusmuodon säätämisen aikaan sillä paikalla, missä SOSTEn toimisto nykyään sijaitsee. Heimolan talon nimi on säilynyt, vaikka rakennus on uusi. Opiskellessani oikeustiedettä Helsingissä Heimolan talossa toimi yksityisoikeuden laitos. Nykyajassa minua koskettaa se mielikuva, että SOSTE ja usea muu kansalaisjärjestö toimii nyt ihmisten oikeuksien ajajana ja oikeudenmukaisten ja kohtuullisten elinolojen puolustajana konkreettisesti samalla tontilla kuin missä demokratia, oikeusvaltio ja perusoikeudet säädettiin yhteiskuntamme perustaksi.
Mutta nyt tarkemmin perustuslakiin. Aloitin virkamiesurani valtiovarainministeriön hallinnon kehittämistehtävissä 1985 ja säädösvalmistelutehtävissä vuonna 1987, jolloin tulin 26-vuotiaana nimitetyksi sosiaali- ja terveysministeriön sosiaalihuolto-osaston nuoremmaksi hallitussihteeriksi. Ensimmäisenä työpäivänäni toukokuun alussa aloitti toimintansa Harri Holkerin sinipunahallitus. Työuraani ja yhteiskunnalliseen ajatteluuni keskeisesti vaikuttanut tehtävä oli valmistella ministeri Tarja Halosen määrätietoisesti ajamaa toimeentulotukiuudistusta ja laajan perusosan käyttöönottoa tarkoittava valtioneuvoston päätös; nykyisin sitä kutsuttaisin valtioneuvoston asetukseksi. Sosiaalihuollon moninainen työkenttä, osaavat ja tavoitteelliset ministerit ja virkamieskollegat, osallistuminen erilaisiin valmistelutehtäviin, sadat kansalaiskirjeet ja puhelimitse tulleet yhteydenotot tekivät sosiaalioikeudesta minulle sosiaalipolitiikkaa. Siinä tasataan ihmisten mahdollisuuksia hyvään elämään ja ketään ei jätetä, mutta jokaisen tulee voida olla oman elämänsä subjekti, aktiivinen toimija.
Noista ajoista alkaen juristin työni ja edelleen järjestötoimijana vaikuttamistyön keskeinen ohjenuora on ollut Hallitusmuodon 5. §, kunnes se perusoikeusuudistuksen ja uuden perustuslain myötä muuttui perustuslain 6. §:ksi. Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Periaate sisältyy myös kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, jotka ja joiden valvontajärjestelmät ovat oman perustuslakimme rinnalla ja sen taustalla tulleet yhä merkittävämmiksi – ja toivottavasti säilyttävät jatkossakin ohjaavan merkityksensä. Puhutaan perus- ja ihmisoikeuksista, ja perustuslaki sisältää julkiselle vallalle velvollisuuden turvata niiden toteutuminen. Ei toteutumista, vaan toteutuminen. Toteutuminen vaatii aktiivisia toimia. Perustuslaissa yhdenvertaisuuden sääntelyyn liittyvät myös säännökset kielletyistä syrjintäperusteista, lapsen tasa-arvoisesta asemasta yksilönä ja sukupuolten tasa-arvosta. Tämä kokonaisuus on kehystänyt myös työtäni perheiden, lasten ja nuorten puolesta Väestöliitossa.
Juuri nyt perus- ja ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteuttaminen on nostettava entistäkin selkeämmin ja rohkeammin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. SOSTElla ja sen jäsenjärjestöillä on tässä merkittävä rooli.
Yhdenvertaisuus merkitsee minulle suomalaisen demokratian ja yhteiskunnan kulmakiveä. Yhdenvertaisuus on ”eräänlainen yleisperusoikeus”, joka ohjaa myös muiden perusoikeuksien toteuttamista, kuten muistan opettajani professori Kaarlo Tuorin lausuneen. Yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden ja niiden tavoittelun rapautuminen rapauttaisi myös ihmisten luottamusta yhteiskuntaan, päätöksentekijöihin ja toisiinsa. Luottamus on pääomaa, jota juuri vaikeina aikoina tarvitaan. Juuri nyt, meidän aikanamme, perus- ja ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteuttaminen on nostettava entistäkin selkeämmin ja rohkeammin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. SOSTElla ja sen jäsenjärjestöillä on tässä merkittävä rooli ja tehtävä monella eri foorumilla ja monessa eri yhteydessä.
Haluaisin tuoda esiin vielä toisen kohdan Hallitusmuodosta ja perustuslaista, yhden tuon alussa kuvatun Hallitusmuoto-kompromissin osan. Hallitusmuodon 6. §:ssä säädettiin, että kansalaisten työvoima on valtakunnan erikoisessa suojeluksessa. Tästä muokattu säännös sisältyy perustuslain 18. §:ään. Työllistäminen ja työllistyminen, työnhakijan velvoitteet ja oikeudet, työttömyysturvan perusteet ja määrä ovat yksi keskeinen sosiaalipolitiikan keskustelun ja uudistammisen aihe. ”Työ on parasta sosiaaliturvaa”, oli SOSTEn valtuuston puheenjohtajan Kari Välimäen yksi lempilause kansliapäällikkönä. Niin se on. SOSTE on ja SOSTEssa olemme ajaneet monissa yhteyksissä, esimerkiksi sosiaaliturvakomiteassa, näkökulmaa, että työnhaku ei ole vain yksilön velvollisuus. Julkisen vallan ja muiden toimijoiden on löydettävä työmarkkinoille ratkaisuja, jotta työtä haluavilla ja työhön tarjoutuvilla ihmisillä on tosiasiallinen mahdollisuus – yhdenvertaisesti ja syrjimättä – saada omaa osaamistaan vastaavaa työtä. Tänä päivänä moni työnhakija edelleen kohtaa työpaikkaa etsiessään vakavia rakenteellisia esteitä.
Ja viimeiseksi – vuonna 1919 eli 106 vuotta sitten käytyjen poliittisten neuvottelujen seurauksena ja kompromissin tuloksena hallitusmuodossa kiellettiin aatelis- ja muut perinnölliset arvot, mutta ritarimerkkejä ei. Ritarimerkkeihin liittyvät eriävät näkemykset ovat kuitenkin eläneet vuosikymmeniä, muun muassa virkamiesten aiemmissa niin sanotuissa nimikirjoissa oli aina virkamiehen valittavaksi kohta: kieltäytyy kunniamerkeistä.
Moninaisten historiallisten ja henkilökohtaisten vaiheiden jälkeen mekin – 2000-luvun tasavaltalaiset – juhlistamme täällä tänään yhtä ritarimerkkiä luottaen, että myöntämisperusteita on yhdenvertaisesti sovellettu.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut työskennellä oikeudenmukaisuuden ja kaikille ihmisille hyvän elämän rakentamiseksi yhdessä kaikkien SOSTElaisten ja SOSTEn jäsenjärjestöjen toimijoiden kanssa ja Väestöliitossa. Toivon teille rohkeutta, viisautta ja voimia työn seuraaviin vaiheisiin.
Eija Koivuranta
toimitusjohtaja
Väestöliitto
eija.koivuranta@vaestoliitto.fi