Kohti itsemääräämisoikeuden vahvistamista
Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) asetti viime hallituskaudella seurantaryhmän vahvistamaan asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeutta (9.9.2021–31.12.2023). STM:n tiedotteessa kerrottiin, että ”Laajapohjaisen ryhmän tehtävänä on tukea asiakkaan ja potilaan oikeuksia koskevan lainsäädännön valmistelua, tuottaa asiantuntijatietoa sekä osallistua vaihtoehtojen ja ehdotusten sekä niiden vaikutusten arviointiin.” Osallistuin tähän seurantaryhmän työhön suurin odotuksin SOSTEn edustajana. Tiesin tavoitteen kunnianhimoiseksi, koska itsemääräämisoikeuslainsäädännön valmistelua eli IMO:a on yritetty saada maaliin vuosikausia siinä onnistumatta.
Tavoitteena on lisätä asiakkaiden ja potilaiden itsemääräämisoikeuksia sote-palveluissa.
Perusoikeussääntelyn oltava täsmällistä ja tarkkarajaista
Itsemääräämisoikeuslainsäädännön kirjoittaminen on hyvin perusoikeusherkkää lain valmistelua. Vaikka tavoite on hyvä eli lisätä asiakkaiden ja potilaiden itsemääräämisoikeuksia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa, niin kyse on samalla rajoitustoimien hyvinkin yksityiskohtaisesta sääntelystä.
Perusoikeussääntelyn tulee olla täsmällistä ja tarkkarajaista. Suomen perustuslain 2. luvun perusoikeusluetteloon kuuluu jokaisen oikeus elämään, vapauteen ja koskemattomuuden suojeluun. Jotain erityissääntelyä on toki olemassa joillekin asiakasryhmille, mutta esimerkiksi iäkkäiden sote-palveluissa on selvä lain aukko. Jos sote-alan ammattilaisilta kysytään, niin heiltä saa vastaukseksi, että työskentelyolosuhteissa joudutaan paikoin turvautumaan esimerkiksi rikoslain pakkotila- tai hätävarjelusäännöksiin. Tarve kattavalle itsemääräämisoikeuslaille on siis ilmeinen – missä on asiakkaan ja potilaan oikeussuoja?
Mitä saatiin aikaan?
Osallistuin aktiivisesti IMO-seurantaryhmän työskentelyyn, joka korona-aikana toteutettiin pääasiassa etänä ruudun välityksellä. Sain kuulla korkeatasoisia asiantuntijaluentoja niin lasten kuin iäkkäiden ja muistisairaiden palveluiden kehittämiskohteista. Silti odotin ennen jokaisen kokouksen alkamista, että näkisin vihdoin virkatyönä tehtyä IMO-lain pykäläaihioita, joita pääsisi hiomaan. Niitä ei kuulunut, paitsi aivan viime metreillä vuoden 2023 puolivälissä tuli Riitta Kuusiston selvityshenkilötyönä tehtyjä IMO-lain pykäläluonnoksia, joita sai kommentoida. Sitten seurantatyöryhmän työ päättyikin.
Eräs sivujuonne oli Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Suomelle jo vuonna 2012 antama langettava päätös siitä, ettei suljetuilla osastoilla toteutettavassa tahdonvastaisessa lääkehoidossa ole riittäviä kansallisia oikeussuojakeinoja. Tämän pohjalta tehdystä lakiesityksestä IMO-seurantaryhmässä oli mahdollista lausua. Lainsäädäntöön tulikin hyvä uudistus, koska se vahvisti potilaan oikeuksia.
IMO-lain valmistelu jatkuu
En osoita sormellani STM:n henkilöstöä, joka joutui jo koronapandemian takia melkoisen urakan eteen puhumattakaan sote-uudistuksen maaliin viemisestä, joka myös toteutui viime hallituskaudella. Uskon, että jossain vaiheessa viime hallituskaudella aika ja poliittinen tahto vain loppuivat IMO-lainsäädännön valmistelun viimeistelyyn. Nyt on uuden seurantatyöryhmän aika, koska IMO-seurantaryhmä sai jatkoaikaa (1.8.2024–31.12.2027), ja minä pääsin jatkamaan siinä SOSTEn edustajana. IMO-lainsäädäntöä ei tulla esittämään eduskunnalle pääministeri Petteri Orpon hallituskaudella, mutta onneksi virkahenkilövalmistelu STM:ssä jatkuu. Toivottavasti jonakin päivänä IMO-laki löytää paikkansa Suomen lakikirjasta!
Järjestöjen rooli IMO-lain valmistelussa
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen tehtävänä on seurata tarkkaan, millaista IMO-lain valmistelu on ja tehdä siitä asiamukaisia huomautuksia, jotta valmistelu menee oikeaan ihmisoikeusperusteiseen suuntaan. IMO-laki on jälleen hallituskauden ylittävä hanke, joten tämä vaatii edelleen järjestöiltä pitkäjänteisyyttä vaikuttamisessa.
Henrik Gustafsson
juristi
Invalidiliitto
henrik.gustafsson@invalidiliitto.fi