Hallituksen julkistamat leikkaukset sosiaalipalveluihin painottuvat järjestelmätason muutoksiin, joiden asiakaskohtaisia vaikutuksia on vaikea arvioida suoraan. Erikoissairaanhoito on siirretty leikkausten ulkopuolelle – ehkä siksi, että poliittinen taistelu sen ympärillä ei johtanut tuloksiin. Jäljelle jää nippu huolia, joiden toteutuminen riippuu pitkälti siitä, miten uudistukset toimeenpannaan.
Ensimmäinen huoli liittyy palvelujen saatavuuteen. Rajaukset voivat heikentää erityisesti vanhusten ja vammaisten pääsyä tarvitsemiinsa palveluihin. Toinen riski on ennaltaehkäisevän työn väheneminen: ongelmat, joita ei hoideta ajoissa, voivat kasautua ja muuttua tulevaisuudessa entistä kalliimmiksi. Kolmanneksi uhkana on palvelun laadun heikkeneminen – vähemmillä käsipareilla työtahti kiihtyy, mikä altistaa virheille. Erityisesti viittaan lastensuojeluun.
Lisäksi leikkaukset voivat kasvattaa hyvinvointi- ja terveyseroja. Kun maksut nousevat ja palvelurajauksia tehdään, vaikutukset kohdistuvat raskaimmin pienituloisiin. Laajemmin katsoen vaarana on myös yleinen turvattomuuden tunne yhteiskunnassa, jos kansalaisten luottamus palveluihin horjuu.
Entä voidaanko näillä säästöillä tukea soten alkuperäistä tavoitetta – palvelujen turvaamista? On mahdollista, että päällekkäisyyksien karsiminen, sujuvampi työnjako ja palvelujen kohdentaminen eniten tarvitseville tuottavat myös hyötyjä. Hyvinvointialueilla tehtävät toiminnan joustavoittamispyrkimykset voivat parhaimmillaan tuoda rakenteellista järkevyyttä järjestelmään.
Hyvinvointialueille asetetut odotukset nopeasta uudistumisesta yhdistettynä tiukkoihin säästötavoitteisiin on vähintäänkin haastava kuvio. Tämä on soten jatkuvan sekavuuden perussyy. Toimeenpano ratkaisee, mutta mitä nopeammalla aikataululla muutoksia vaaditaan, sitä suuremmaksi kasvaa myös epäonnistumisen riski.
Järjestelmän uudistaminen on välttämätöntä, mutta sen täytyy tapahtua harkitusti ja ihmisten hyvinvointi etusijalla.