Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä lakiesitys, jolla pannaan täytäntöön EU:n saavutettavuusdirektiivi eli direktiivi julkisen sektorin elinten verkkosivustojen ja mobiilisovellusten saavutettavuudesta. Tarkoituksena on varmistaa, että kaikki, mukaan lukien vammaiset henkilöt, pystyvät niitä käyttämään.
Asia on tärkeä, sillä on arvioitu, että saavutettavuuden kannalta pelkästään erityisryhmiin kuuluu jopa 20 prosenttia suomalaisista. Lisäksi monilla ikäihmisillä on samanlaisia pulmia verkkosivuja käyttäessään. Laki on määrä saattaa voimaan vaiheittain suhteellisen ripeästi parin seuraavan vuoden aikana.
Vaikka direktiivi kattaa nimensä mukaisesti vain julkisen sektorin palvelut, kansallisen lain soveltamisalaa ollaan laajentamassa niin, että myös suuri osa sote-järjestöistä on tulossa sen piiriin.
Missä määrin tuleva laki koskee järjestöjä?
Jotkut järjestöt ovat seuranneet aktiivisesti saavutettavuuslain valmistelua, mutta osalta se vaikuttaa jääneen huomaamatta tai ainakin sen soveltamisala on jäänyt epäselväksi. Osuutensa tähän on valtiovarainministeriön sinänsä perusteellisella verkkosivulla, josta saa valitettavan helposti virheellisen käsityksen lakiesityksen sovellettavuudesta järjestöihin.
Ministeriön sivulla nimittäin todetaan, että laki tulisi koskemaan ”kolmannen sektorin organisaatioita, jotka saavat tukea viranomaisilta verkkosivujen tuottamiseen; vaatimukset eivät kuitenkaan koske järjestöjen saamaa ns. yleisavustusta.” Tämän kohdan luettuaan harva lukija luultavasti hoksaa, että järjestöt voivat tulla lain piiriin myös aiemmassa kohdassa mainittuina julkisoikeudellisina laitoksina.
Saavutettavuusdirektiivin julkisoikeudellisen laitoksen käsite on otettu hankintadirektiivistä. Se on myös sellaisenaan jo sisällytetty kansalliseen hankintalakiin. Siitä onkin jo oikeuskäytäntöä hankintojen yhteydessä. Myös sote-järjestöjä avustava STM/STEA on käytännössä katsonut kaikkien avustamiensa järjestöjen täyttävän julkisoikeudellisen laitoksen määritelmän, jos yli puolet niiden rahoituksesta koostuu julkisista tuista. Tällaisia ovat erityisesti pienemmät järjestöt, joilla ei ole merkittävästi maksullista toimintaa.
Toisin kuin hankintadirektiivissä, saavutettavuusdirektiivissä on huomioitu se, että direktiivi saattaisi tulla sovellettavaksi sellaisiinkin järjestöihin, jotka eivät tarjoa yleisölle olennaisia, esim. viranomaisten niille tehtäväksi antamia, tai erityisesti vammaisille henkilöille suunnattuja palveluja. Jotta niille ei tästä syntyisi kohtuutonta rasitetta, ne on suljettu direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Lakiesitykseen tämä poikkeus ei sisälly, koska tarkoitus on nimenomaan laajentaa soveltamisalaa direktiiviä kattavammaksi.
Direktiivissä ei viranomaiseltakaan edellytetä saavutettavuusvaatimusten soveltamista, jos tästä koituisi sille kohtuutonta rasitetta. Lakiesitys on tältäkin osin direktiiviä tiukempi. Sen mukaan soveltamisesta voidaan tällä perusteella poiketa vain rajoitetun ajan joltakin tietyltä palvelun osalta ennakkoon tehdyn arvion perusteella.
Millaisia rasitteita järjestöille on siis tulossa?
Vaikea sanoa. EN 301 549 -standardi ja WCAG 2.1 ohjeistuksen AA-taso eivät kuulu kielivalikoimaani ja juristeillehan tunnetusti jo pelkkä selkeän kielenkäytön vaatimuskin asettaa huomattavia haasteita.
Viestinnän ammattilaisilta olen kuullut kahdenlaisia näkemyksiä – yhden mukaan vaatimukset ovat kovat, toisen mukaan mitään pulmaa ei ole. Vaihtelua on ilmeisestikin paljon, sivustojen laajuudesta ja laadusta riippuen. Jokaisen järjestön kannattaakin nyt selvittää asiaa omalta kohdaltaan.
Joillakin järjestöillä on jo vankkaa ja jaettavissa olevaa osaamista saavutettavuudesta, esim. Papunetissä ja Näkövammaisten liiton sivuilla. Myös SOSTE pyrkii tukemaan järjestöjä tässä järjestämällä asiasta koulutusta alkuvuodesta 2019.