Suomi on suuri maa, jossa maakunnat ovat palanneet vaikuttamisen keskiöön. Kysymys ei ole pelkästään identiteetistä, juurista tai luontosuhteesta. Ihmiset asuvat kunnissa, jotka sijoittuvat maakuntiin ja siellä missä ihmiset asuvat, hallinnollisilla rajoilla ja toimintojen organisoinnilla on merkitystä.
Maakunnat ja maakuntahallinto voivat olla oikeasti mahdollisuus, jos ne samalla tukevat ihmisten osallisuutta ja sitä kautta elinvoimaa sekä asukkaidensa hyvinvointia. Sote-keskus-ohjelman rakentuminen maakuntapohjaisesti, riittävät resurssit huomioiden, on osa lähestymistapaa, jossa monien hallintohimmeleiden risteyskohdassa on maakunta, joka yhteensovittaa kansallisen, maakuntarajat ylittävän ja paikallisen toiminnan ja tarpeet.
Sekä kansantalous, työn tekemisen tavat että ihmisten hyvinvointi on korona-aikana haastettu. Yhteiskunta on ollut eräänlaisessa stressitestissä ja jo tästä lyhyestäkin ajasta oppineena tiedämme, että haasteista huolimatta, tähän uuteen tilanteeseen liittyy myös mahdollisuuksia. Ilman koronaa emme olisi näin nopealla aikataululla pystyneet tekemään näin valtaa digiloikkaa. Olemme oppineet, että asioita voi tehdä etänä, diginä ja uusin välinein. Toisaalta olemme huomanneet myös sen, että haavoittuvassa asemassa olevat ja monesta eri syystä digiosattomat henkilöt ovat ajautuneet entistä etäämmälle ja tipahtaneet syvemmälle. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen kohdejoukko tarvitsee nyt kohtaamisia, vahvaa tukea, toimivia julkisia palveluja ja järjestöjen työtä. Erityisen tärkeää on yhdessä tekeminen eli järjestöjen tuen on oltava paremmin kiinnittyneenä sote-palveluihin. Erillään toimiminen on niukkojen voimavarojen hukkaan heittämistä.
Korona aiheuttaa valtavia taloudellisia haasteita koko yhteiskunnalle ja tosiasia on, että myös järjestöille on tulevaisuudessa vähemmän jaettavaa. Eri keskusteluissa on noussut esille, että Suomi tarvitsee tasalaatuista järjestöjen tukea ja että tasalaatuisuus takaa maakuntiin parhaimmat ja vaikuttavimmat palvelut. Tasalaatuisuus varmistetaan tämän näkemyksen mukaan sillä, että johtaminen ja ohjaus on kansallista ja yhdenmukaista. Tämän kaltainen tasalaatuisuuden vaatimus voi tarkoittaa myös tasapäistämistä, mikä ei ole kenenkään etu, sillä maakunnat ovat erilaisia ja niillä on erilaisia tarpeita.
Maakuntien sosiaali- ja terveysalan verkostojärjestöt perustivat keväällä neuvottelukunnan tuomaan esille maakuntien ääntä ja edistämään yhteistä kehittämis- ja vaikuttamistoimintaa. Ensimmäisessä kokouksessa toukokuussa Varsinais-Suomi kertoi, että peruna on juuri istutettu, Pohjois-Savo, että jäät lähtevät parhaillaan järvestä ja Lappi, että autossa on vielä talvirenkaat. Maakuntien näkökulmasta tasalaatuisuus ei tarkoitakaan samanlaisuutta ja tasapäistämistä vaan sitä, että kaikkia koskeva lainsäädäntö, universaalit palvelut ja paikalliset tarpeet muodostavat kokonaisuuden, jossa toimijoiden osallisuus on keskiössä. Osallisuus on enemmän kuin osallistuminen. Osallistuminen on näennäistä mukana olemista, mutta osallisuus on yhdessä tekemistä. Juuri osallisuus takaa demokratian sekä erilaisiin olosuhteisiin kiinnittyvän kehittämisen, jossa jokainen voi kokea olevansa tärkeä osa kokonaisuutta. Osallisuuden tukeminen ja resursoiminen on kansalaisyhteiskunnan ydintä. Osallisuuden kokemus tuottaa hyvinvointia ihmisille ja yhtälailla se motivoi järjestöjen toimijoita ja tuo sekä vapaaehtoistyöhön että palkkatyöhön mielekkyyttä ja näköaloja.
Näyttää siltä, että sote-uudistus vihdoinkin toteutuu. Sote-uudistus toteutuu maakunnissa ja järjestöjen tuottaman tuen, avun ja palveluiden organisoiminen tiiviiseen ja vaikuttavaan vuoropuheluun sote-keskusten kanssa edellyttää maakunnallista toimintaresurssia. Sote-uudistuksen keskeinen tavoite, kansalaisille oikeanlaiset palvelut oikea-aikaisesti edellyttää kaikkien toimijoiden yhdessä tekemistä, hallintorajat ylittävää toimintaa. Sote-tavoitteiden toteutuminen edellyttää maakunnissa saumatonta yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa.
Maakuntien verkostojärjestöt ovat linjanneet, että nyt on erityisen tärkeä vaikuttaa siihen, että toimintaympäristön muutoksessa maakunnat eivät jää ilman järjestöyhteistyötä ja järjestöjen toimintaedellytyksiä tukevaa resurssia. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEAn rahoituksen vähentyessä vaikuttaa siltä, että maakuntien omassa hallinnassa oleva toimintaresurssi vähenee. Tulevaisuuden kannalta merkittävä kysymys onkin se, ohjataanko vähenevät rahat keskusjärjestöille vai tuetaanko kansalaisyhteiskuntaa koko sen toimialueella. Tämä on perustavanlaatuinen kysymys ja maakunnan ihminen toivoo, että tätä ratkaistaessa tunnistetaan järjestökentän moninaisuus, alueiden erilaisuus ja se, että yhteistä keskustelua maakuntien ja valtakunnallisen välillä voi käydä dialogissa. Se vaatii tahtoa, kyvykkyyttä ja keskinäistä arvostusta.
Elina Pajula, Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen toiminnanjohtaja
Merja Mäkisalo-Ropponen, kansanedustaja, Joensuun kaupunginhallituksen 1.vpj