Aloin opiskella sosiaalipolitiikkaa 1981. Minua puhuttelivat hyvinvointivaltion lupaukset kaikille luotavista mahdollisuuksista pysyä mukana ja menestyä yhteiskunnassa. Hyvinvointivaltio vastasikin 1980-luvulla moniin lupauksiin 1990-luvun lamaan saakka, mutta myös sen jälkeen.
Nyt urani loppupuolella seuraan, miten romuttuvat sellaiset asiat, joihin uskoin. Hyvinvointivaltion periaatteet ovat voimassa – tosin pääministeri Petteri Orpo puhuu hyvinvointiyhteiskunnasta – mutta oikeasti niitä kyseenalaistetaan käytännön politiikalla.
Emeritaprofessori Anneli Pohjola pukee minunkin ajatuksiani sanoiksi tuoreessa Ketju-lehdessä:
”Sosiaalipoliittisesta näkökulmasta katsottuna 80-luku oli parempaa aikaa, kuin mitä nyt elämme. Silloin päättäjillä oli selkeä näkemys siitä, kuinka tätä yhteiskuntaa rakennettiin yhdenvertaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Myös erilaisia riskitilanteita pyrittiin kompensoimaan, jos ihminen oli joutunut jo syntymässään tai jossain elämänsä varrella jollain tavalla vaikeaan tilanteeseen.”
Mitä täällä oikein tapahtuu?
Työssäni ja myös sen ulkopuolella tapaamani ihmiset pudistelevat epäuskoisena päätään: Mitä täällä oikein tapahtuu? Mitä vielä on tulossa? Onko esimerkiksi ihan ok, että lähes kaikki leikkaukset osuvat kovimmin jo ennen leikkauksia heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin? Eikö kaikille halutakaan antaa mahdollisuuksia?
Professori Juho Saari toteaa tuoreessa kirjassaan Harvinainen hetki – Hyvinvointivaltio valinkauhassa, että monet vakiintuneet sosiaali- ja terveyspoliittiset ajattelu- ja toimintatavat eivät resonoi Petteri Orpon hallitusohjelman tavoitteiden kanssa. Sosiaalisten oikeuksien vahvistaminen on muuttunut sosiaaliturvariippuvuuksien poistamiseksi ja palvelujen ja tulonsiirtojen laajentaminen niiden leikkauksiksi.
Vahvistaako ruoka-apu sosiaalista oikeudenmukaisuutta?
Yhdeksänkymmentäluvun lama toi kurjuutta ja köyhyyttä ja vahvisti hyväntekeväisyyden elementtejä. Ruokajakeluiden ajateltiin kuitenkin olevan hyvinvointivaltiossa väliaikaisia. Nyt valtionavustukset ruoka-apuun on vakinaistettu.
Orpon hallitusohjelmassa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistamisena pidetään:
- ruoka-apua
- pitkäaikaisasunnottomuuden poistamista – ei asunnottomuuden vähentämistä: sitähän syntyy lisää asumistuen ja muiden sosiaaliturvan leikkausten vuoksi
- nuorten huumekuolemien vähentämistä
- C-hepatiitin eliminointia
- keliakiakorvauksien palauttamista
- itsemääräämisoikeuslainsäädännön edistämistä
- itsemurhien ehkäisyä
- vakavasti päihteidenkäytöllä, rikoksilla ja väkivallalla oireilevien nuorten auttamista
Mietin, onko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistaminen jotenkin jo ääritilanteissa olevien auttamista. Itse uskon, että sen vahvistaminen olisi jotain sellaista, joka estäisi ihmisten päätyvän äärimmäiseen hätään.
Sosiaalialan työ ottaa askelia taaksepäin
Vuosien varrella innostuin itsekin sosiaalityötä opiskelleena sosiaalityön kehityksestä: maisteritasoisen koulutuksen saamisesta vaativaan työhön, alan tutkimuksen ja -tutkimusrahoituksen lisääntymisestä, tutkimus- ja kehittämisrakenteiden luomisesta.
Nyt näen, miten sosiaalityön osaamisvaatimuksia höllennetään – tosin vakuutetaan, että vain tilapäisesti. Sosiaalialan osaamiskeskuksia ajetaan sellaiseen niukkuuteen, että alan työtä on aika lailla mahdotonta kehittää. Tutkimusrahoitus sentään on kasvanut, eikä sitä ole leikattu. Mutta suuret odotukset näyttävät tässäkin raukeavan.
Säilyykö vahva kansalaisyhteiskunta?
Suomessa on ollut vahva kansalaisyhteiskunta, jota on pidetty keskeisenä osana toimivaa demokratiaa. Järjestöt ovat tuoneet vaikeissa elämäntilanteissa olevien ihmisten näkökulmia ja tarpeita keskusteluun, lainsäädännön valmisteluun ja päätöksentekoon.
Yhteiskunnan rahoitus on mahdollistanut paitsi sen, että ihmiset kykenevät toimimaan yhdessä ja perustamaan yhdistyksiä myös kehittämään uusia, edustamiensa ihmisten tarpeisiin syntyneitä toimintamuotoja ja vaativia erityispalveluita. Niistä monia on otettu käyttöön myös julkisissa palveluissa.
Nyt suuret rahoitusleikkaukset heikentävät myös kansalaisyhteiskuntaa ja keskusteluilmapiiri järjestöjen ympärillä on osin myrkyllinen.
Emeritaprofessori Anneli Pohjola on erityisen huolissaan ilmapiiristä, joka ei tue yhteiskunnallista yhteisvastuuta, solidaarisuutta ja toisista huolehtimista: “Jos nämä asiat romuttuvat ja luottamus yhteiskuntaan sekä julkisiin palveluihin vähenee, sitä on vaikea korjata.”
Tervetuloa pohtimaan näitä yhdessä tiistaina 3.12. kello 17–19
Syksyn mittaan ihmettelimme tätä menoa yhdessä sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestön Talentian edustajien kanssa. Päädyimme siihen, että kaipaamme tutkijoiden analyysia siitä, missä nyt mennään. Halusimme kuulla myös järjestöissä ja sosiaalityön tehtävissä toimivilta, miten apua tarvitsevilla ihmisillä nyt menee. Saimme mukaan pohdintoihimme sosiaalipolitiikan professori Anne Kouvosen ja yliopistotutkija Ulla Buchertin Helsingin yliopistosta.
Näin syntyi Mitä sosiaalipolitiikassa oikein tapahtuu -tapahtuma Helsingin yliopiston Tiedekulmaan 3.12.2024.
Toivottavasti mahdollisimman moni tulee kanssamme näitä asioita pohtimaan. Osallistua voi ilman ilmoittautumista paikan päällä Tiedekulmassa tai etänä.
Tilaisuutta voi katsoa myös jälkikäteen Tiedekulman sivuilta.