”Soitin pankkiin palveluneuvojalleni, mutta ei hän vastaa. On varmaan taas vaihtunut”, läheinen vanha ihminen sanoi minulle alistuneesti. Kysyin, mihin numeroon soitit. Hän kertoi numerosarjan ja kertoi jättäneensä alusta plussan pois. Eihän puhelinnumeroihin plussat kuulu.
Hän oli soittanut myös asiakaspalvelunumeroon, jossa oli nopeaan tahtiin vaadittu jotain tunnusta – henkilötunnusta hän arveli. Eihän se se ollut, vaan ne vanhaa ihmistä ahdistavat verkkopankkitunnukset, jotka pitäisi kaikilla olla.
Taksia ei enää uskalla käyttää
”Taksia en enää käytä, koska kuka vaan voi ryhtyä taksikuskiksi, ja sen tilaamiseksi pitää olla kännykässä ohjelmia. Ja ne voivat laskuttaa ties mitä, koska en osaa vertailla hintoja. Seurakunnan ´mummoringissä´ kerrotaan hurjia kokemuksia takseista”, hän jatkoi.
”Kuinka kauan äänestyskopissa saa olla?” oli seuraava yllättävä kysymys. Omaiseni kyseli asiaa, koska joutui perehtymään kevään vaalien ehdokasnumeroihin vasta äänestyspaikalla. Eduskunta- ja eurovaaliehdokkaiden esittelyjä ja numeroita ei löytynyt paikallisista ilmaisjakelulehdistä, ei näkynyt tv:ssä eikä rollaattorimatkan etäisyydellä kotoa ollut kadunvarsien vaalimainoksia.
Monelle vanhalle ihmiselle tutut tiedonsaannin väylät ovat puhelin – puhumisen ja korkeintaan tekstiviestien lähettämisen välineenä – tv ja painettu lehti.
Läheiseni on järkevä, koulutettu vanha ihminen mutta yhä enemmän ulkona asioista, koska aina vaan useampi palvelu siirtyy fyysisesti kauemmaksi tai verkkoon tai muuttuu kummalliseksi, kuten taksipalvelut.
Miltä tuntuu ”Asiasta lisää nettisivuillamme”?
Vanhoja ihmisiä on yhä enemmän. Heitä ei voi niputtaa yhteen iän perusteella, mutta yhä useammalla on vaikeuksia pysyä mukana nopeasti muuttuvassa ja digitalisoituvassa maailmassa. Ei tarvitse olla montakaan vuotta työelämästä pois, kun jo jää helposti sivuun uusista alustoista ja sovelluksista.
Toimitin sosiaalipolitiikan emerita professori Briitta Koskiahon kanssa Ihan pihalla -kirjan, joka perustuu vanhojen ihmisten kokemuksiin erilaisista palveluista. Vaikka hankkeessa kansalaistutkijoina toimivat ihmiset ovat korkeasti koulutettuja, heille on haastavaa asioida pankin, Kelan, verottajan ja sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa.
Jos nettiä ei käytä, tarvitsemaansa tietoa vaikkapa aukioloajoista tai teatteriesityksistä on vaikea löytää. Mietin usein, kuinka pahalta tuntuu lause ”Asiasta lisää nettisivuillamme”. Se on verkkoon houkutteleva tiiseri, koukutin verkossa sujuvasti liikkuville, mutta sivuun jäämistä korostava kiusa digimaailmasta syrjässä oleville.
Kun tietoa ei saa, yhä useampi jää neljän seinän sisään
Vielä pahempaa on, etteivät kaikki siihen periaatteessa kykenevät ihmiset pysty ajamaan asioitaan, hoitamaan velvollisuuksiaan ja käyttämään oikeuksiaan. Sydämestä otti, kun läheiseni puuhasi äänestämisen kanssa – hän kun on aina äänestänyt ja kokee sen kansalaisvelvollisuudekseen. Toki häntä autoin, mutta sitä ennen hän oli ehtinyt yksin ahdistua.
Ja onko vieläkin pahempaa se, että digitaalinen syrjäytyminen voi pahentaa yksin jäämistä, työntää yhteiskunnan reunalle kodin seinien sisäpuolelle. Professori Koskiahon tutkimushankkeessa mukanaolo konkretisoi minulle, mitä osallisuutta vaille jääminen voi olla.
Koskiaho päätyy siihen, että neuvonnan, opastuksen ja avustetun asioiden ajamisen järjestäminen toimivasti kaikkialla maassa on uusi sosiaalipoliittinen tehtävä.
Yle uutiset kertoi 2018 alussa, että jopa miljoona suomalaista katsoo digiloikkaa sivusta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos arvioi Suomalaisten hyvinvointi 2018 -tutkimuksessa, että puolella kansalaisista on vaikeuksia digitaalisten sosiaali- ja terveyspalveluiden käytössä. Valtavia syrjäytyviä ryhmiä – eikä suinkaan vain vanhoja ihmisiä – jos heitä ei tueta pysymään mukana.
Vanhenemista vailla pelkoa
Eniten minua riipaisee vanhojen, voimiaan pikkuhiljaa menettävien ihmisten turvattomuuden tunne, jota kasvattaa digisyrjäytymisen lisäksi keskustelu ala-arvoisista hoitopaikoista ja siitä, millainen taakka he ovat yhteiskunnalle. Pystyn ehkä laimeasti kuvittelemaan, kuinka pelokasta ja turvatonta elämä on etenkin, jos ei ole omaisia, ystäviä tai naapureita auttamassa. Kuitenkin kaikkien ihmisten pitäisi saada tarvitsemansa apu ja pystyä luottamaan tulevaisuuteen, saada vanheta ilman pelkoa.
Katselin keväällä hyvin vanhaa miestä koululaisten ja työmatkalaisten joukossa täpötäydessä, räikeävaloisessa ja meluisassa metrossa. Mietin surullisena, että myös tällaisten hauraiden ihmisten odotetaan pyristelevän mukana monimutkaistuvassa digitalisoituvassa maailmassa – ottavan onkeensa myös digineuvonnasta. Olisin halunnut laulaa miehelle metrossa Ultra Bra -yhtyeen sanoin ”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä”.
Joskus tulee vastaan se raja, jolloin henkilökohtainen kohtaaminen ja tuki on ainoa oikea. Joskus mukanapysymisvaatimuksista pitää luopua ja antaa ihmisen vanheta rauhassa, luottavaisin mielin.