Äidin mukaan Reino vain ilmestyi eräänä päivänä. Laiha nuori mies, tuskin kuuttatoista. Oli kysynyt kortteeria, ja oli valmis tekemään töitä sen eteen. Pian kalisivat äitiyspakkauksen peruja olevat emalivadit tottumattoman kovakouraisesta tiskaamisesta. Elettiin 1960-luvun loppua, eikä Reino ollut ainoa nälkäinen kulkija.
Seuraavina vuosina tämä nuori mies ilmestyi säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä vanhalle viinalle haisten, remupäivistä arkeen palaten. Toisinaan vain likaisissa vaatteissa. Koskaan häntä ei käännytetty pois.
Äiti laittoi saunan lämpiämään ja etsi puhtaat vaatteet. Kaivettiin patja lattialle ja puhtaat lakanat. Kulkija asettui osaksi perhettä muutamaksi päiväksi, joskus pariksi viikoksi, kuin hukassa ollut ottopoika. Pyykkipäivänä vaatteet pestiin, ja tupakanhimoon hän sai kääriä sätkää isän Aroma-paketista.
Kulkuriarkeen ei kuulunut perhe
Lapsena en osannut kummemmin ihmetellä nuorta eläkeläistä, kulkihan kylällä muitakin talosta taloon. Luultavasti hänellä oli jonkinasteinen kehitysvamma, ei siitä kuitenkaan juuri puhuttu.
Reino kiersi maalaistaloissa ja vähän muuallakin. Tekemistä riitti tilallisten peltotöissä ja navetoissa, välillä risusavotoissa ja hanttihommissa. Kulkuriarkeen ei tarttunut perhe-elämä, edes naisystävistä emme kuulleet. Mitä nyt Martan munavoileivistä kiusoiteltiin. Pikkupaikkakunnan tarkkaileva yhteisö voi olla musertava, mutta Reinoa tuttu ympäristö kannatteli.
Isä vei Reinon kalaan, muttei hänestä koskaan kalamiestä kouliutunut. Ei luonnistunut soutaminen, eikä muistunut mieleen uiminenkaan veneen kellahtaessa aalloissa nurin. Sivulliset pelastivat säikähtäneen järvestä, Ahti sai saaliikseen saappaan.
Eläkepäivänä sai maistaa rikkautta
Reino hävisi aina yhtä yllättäen kuin ilmestyikin. Lopulta levottomuus lisääntyi, ja hän läksi sen kummemmin ilmoittelematta. Myöhemmin näihin äkkilähtöihin löytyi säännönmukaisuus: eläkkeen maksupäivä.
Eläkepäivänä nuoren ja myöhemmin vanhemmankin miehen elämä oli hetken upporikasta ja unelmat käsillä. Taksilla viinakauppaan ja meluisaa juomista niin kauan kuin rahat riittivät. Kaikki viikkojen ajan sisään puristettu nöyrtyminen purskahti ulos kuin hallitsematon oksennus. Sääntöjen uhmaamista, nurkkiin virtsaamista ja kaikille haistattelua. Säyseästä naureskelijasta tuli pahimmanlaatuinen rähisijä.
Reinon kiertelevä elämäntyyli ei ollut vaaroja vailla. Juoppoporukoissa tuli tappeluja. Pikkukaupungin Alkon läheisessä koivikossa – metsäpäivillä – vilahti välillä puukko, toisinaan korvikkeet. Välillä Reinoa paikattiin, toisinaan pidettiin kaltereiden takana tai katkolla Järvenpäässä. Ei häntä kukaan kuitenkaan rikollisena pitänyt, vaikka rahoja silmällä pidettiinkin. Joskus hävisi isän mopo, mutta silloinkin tuumattiin: viinanhimo sumensi ajattelun ja ajoi hölmöilyihin.
Ihmisenä ihmiselle
Nousuhumalan avoimuudessa Reino puhui tunteista, puolittain itkikin. Kertoi antavansa arvon sille, että äiti ja isä pitävät häntä ihmisenä. Ovat hänelle ihmisiä, kuten hän itse sanoi.
Almuista riippuvaiseen ei ole helppo samaistua, nähdä ihmisyyttä elämän kuhmujen alla. Mitä etäämmältä kolhuja katsoo, sitä valjummaksi käy kuva. Siitä kuvasta eivät erotu enää haltijakummien muita karummat kastelahjat.
Oma osattomuuskaan ei aina anna katseeseen armoa. Laumassa syntyy nokkimisjärjestys. Heikompaa helposti huijataan, viedään viinat ja sossun säätelemät vähät rahat.
Kyky nähdä ihmisyys itselle vieraassa versoo tuttuudesta, pienestäkin. Se kasvaa luottamuksesta ja hyväksynnästä. Kun on sinut itsensä ja elämänsä kanssa, ei ole tarvetta painaa muita pinnan alle.