Kansalaisyhteiskunta rakentaa Suomea. Kun Suomen valtion perustaa ja kansallista identiteettiä luotiin 1800-luvulla, pyrittiin vaikuttamaan myös kansalaisyhteiskunnan kehitykseen. Eliitti halusi ohjata kansalaistoimintaa, joka näyttäytyikin silloin vahvasti valtiollisena aktiviteettina.
Kehityssuunta kuitenkin muuttui nopeasti. Kun yhteiskunnalliset liikkeet ja yhdistykset saivat taakseen suuria väkijoukkoja, oli muillakin kuin eliitillä mahdollista nousta vaikuttaviin yhteiskunnallisiin asemiin. Siten vireästä kansalaisyhteiskunnasta tuli kehityksen suunnannäyttäjä ja yhdistykset alkoivat asettaa agendaa myös valtiolliselle muutokselle.
Suomessa kansalaistoiminnalla onkin ollut suuri ja käytännöllinen rooli valtion kehityksessä. Monet hyvinvointivaltion perusrakenteista, kuten neuvolajärjestelmä, lastensuojelu tai sosiaalihuolto ovat syntyneet tai vähintäänkin vahvasti kehittyneet sote-järjestöjen aloitteellisen toiminnan seurauksena. Monesta muusta Euroopan maasta poiketen Suomessa suhde on ollut keskusteleva ja rakentava, eikä kansalaistoiminta ole asettunut konfliktiin valtion kanssa. Poikkeuksiakin tästä toki on – esimerkiksi sortovuosien aikana yhdistykset olivat keskeisiä valtion toiminnan vastustajia.
Historiallisesti Suomessa kansalaisyhteiskunnan, ja siten myös järjestöjen, ja valtion välinen suhde on ollut aina läheinen. Yhdistystoiminnan sekä valtion yhteen kietoutuminen on tekijä, joka on välttämättä otettava huomioon analysoitaessa näiden molempien kehitystä, kuten kansalaisyhteiskunnan tutkija Eeva Luhtakallio on todennut.
Kansalaisyhteiskunta tuottaa hyvinvointia
Kansalaisyhteiskunnan ja valtion välisestä suhteesta on käyty viime aikoina paljon keskustelua. Erityisesti markkinaliberaaleissa piireissä on oltu huolissaan siitä, että meillä monet järjestöt saavat toimintaresurssinsa valtiollisen rahapeliyhtiön, Veikkauksen, kautta. Ja tällä ruuvilla valtio kesyttäisi kansalaisyhteiskunnan yksiäänisen kansallisen konsensuksen takaajaksi. Tämä tulkinta jättää kuitenkin huomiotta pitkän ja kiistatta menestyksekkään yhteisen kehityskaaren.
Kritiikin terävin kärki kohdistuukin valtioon ja verotukseen ja vasta sitä kautta Veikkauksen rahapelimonopoliin ja kansalaistoiminnan rahoitukseen. Järjestöjen varsinaiseen toimintaan, kuten terveyttä ja hyvinvointia edistävään toimintaan sekä vapaaehtoistoimintaan, ei näissä puheenvuoroissa viitata. Siten kansalaisyhteiskunnan ydin ja toiminnasta saatava hyöty jää kokonaan katveeseen, kun järjestöjen toimintaa hyvinvoinnin luojana, kehittäjänä ja ylläpitäjänä ei tuoda esiin.
Autonomia on kansalaisyhteiskunnan edellytys
Valtion ja kansalaisyhteiskunnan historialliseen ja hedelmälliseen suhteeseen on viime aikoina tullut myös huolestuttavia piirteitä. Rahoituspäätöksissä tullaan yhä voimakkaammin kansalaisyhteiskunnan toiminnallisen autonomian alueelle.
Muutos liittyy viime vuonna tehtyyn rahapeliyhtiöiden yhdistämiseen ja avustusjärjestelmään tehtyihin muutoksiin. Järjestöt ovat törmänneet rahoittajan yhä tiukempaan ohjaukseen, joka on ulottunut jo toiminnan sisältöihin asti.
Valtion halu ohjata kansalaistoimintaa uhkaa kansalaisyhteiskunnan autonomiaa ja on kasvamassa liian suureksi. Vaikka paluusta 1800-lukulaiseen valtiolliseen ohjaukseen on turha puhua, ollaan oikeutetusti huolissaan siitä, että järjestöistä on tulossa valtion jatke. Jos nopeasti reagoivaa ja muuntautuvaa järjestötoimintaa aletaan ohjata viranomaislogiikalla, järjestöjen kyky toimia innovatiivisesti ja eri ihmisryhmien tarpeisiin tehokkaasti vastaten vähenee. Tämä näkyy väistämättä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehityksessä tulevaisuudessa.
Avustusjärjestelmä on uudistettava pikaisesti
Toimivan kansalaisyhteiskunnan keskeinen edellytys on avoin ja läpinäkyvä avustusjärjestelmä. Valtiollisen rahoittajan päätehtävänä tulee olla rahoituksen yleisten sääntöjen sekä periaatteiden kirkastaminen ja niistä muistuttaminen. On luotava sellaiset rahoituksen pelisäännöt, jotka antavat suuntaviivoja, mutta samalla tunnustavat autonomian kansalaisyhteiskunnan elinehdoksi, jota tulee kunnioittaa ja vaalia.
Sosiaali- ja terveysministeriö seuraa ja arvioi sote-alan järjestöjen toiminnan tuloksellisuutta, vaikuttavuutta ja aikaansaatua muutosta. Tämän pitäisi olla pääasiallinen valvonnan muoto yksityiskohtaisen toiminnanohjauksen sijasta. Esimerkiksi hankintojen tai järjestön sisäisten työpanosten siirtojen valvomisessa kynnys tulee nostaa niin korkealle, että järjestöille jää pelivaraa muuttaa toimintaansa aina tarpeiden muuttuessa.
Järjestöautonomian ja valvonnan välisen tasapainon löytäminen on toimivan kansalaisyhteiskunnan edellytys. Vain siten kansalaisyhteiskunnan ja valtion dialektinen suhde voi viime vuosisadan tapaan tuottaa hyvinvointia.
SOSTE on ollut aktiivinen avustusjärjestelmän uudistamisessa. Rahapelien yhdistyttyä Veikkaukseksi myös avustusjärjestelmää on kehitettävä ja yhdistymisen seuraava vaihe on saatava käyntiin nopeasti. Lue lisää järjestöautonomiasta 2017 julkaistusta kirjasta Uusi avustusjärjestelmä.