Sosiaalibarometri 2020:

Johtopäätökset ja pohdinta

Tämä artikkeli on julkaisusta Sosiaalibarometri 2020.
©SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry, heinäkuu 2020

Koronaepidemian seuraukset toivat esiin uusia sosiaalisia kysymyksiä

Briitta Koskiahon (2015) mukaan sosiaalinen kysymys kuvaa sitä, millaisiin tarpeisiin sosiaalipolitiikkaa tarvitaan ja miten sitä tulee toteuttaa. Keväällä 2020 koronavirusepidemian hillitsemiseksi tehtyjen toimien seurannaisvaikutukset nostivat esiin uusia ja ennakoimattomia haasteita, joiden ratkaiseminen johtaa jälleen kerran tarkastelemaan kysymystä sosiaalipolitiikan toteuttamisesta.

Koronaepidemian ensimmäisen vaiheen käynnistyminen johti Suomessa ennennäkemättömän nopeisiin ja kohdennettuihin toimiin viruksen etenemisen rajoittamiseksi. Varsin yllättäen tuli esille, miten paljon vahinkoa hyvää tarkoittavat rajoitustoimet aiheuttivat. Koska Suomessa ja koko maapallolla tilanne eteni todella nopeasti, ei rajoitustoimien seurauksia ehditty miettiä kunnolla. Niinpä jouduttiin tilanteeseen, jossa ne vaurioittivat eniten ihmisiä, jotka olivat jo valmiiksi heikossa asemassa. Heitä olivat haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset, jotka eivät saaneet asianmukaista tukea vanhemmilta, ikääntyneet, heikossa työmarkkina-asemassa olevat ihmiset, mielenterveys- ja päihdekuntoutujat sekä taloudellisesti heikoilla olevat henkilöt. Rajoitustoimien vuoksi ruoka-avun tarve lisääntyi. Yksinäisyys ja eristäytyminen aiheuttivat mielenterveys- ja päihdeongelmien pahenemista, kun palveluja suljettiin, peruttiin tai muutettiin etäpalveluksi. Iäkkäiden toimintakyky oli vaarassa alentua pitkään jatkuneen paikallaanolon seurauksena.

Sosiaalisen kysymyksen näkökulmasta kiinnostavaksi nousee vastuunotto rajoitustoimien seurannaisvaikutuksista. Kenen vastuulla on korjata vahinkoja, jotka olivat selvästi seurausta valtion toimin tehdyistä rajoituksista?

Sosiaalibarometrin mukaan julkiset palvelut tavoittivat ja kykenivät vastaamaan mainittuihin seurauksiin vain osittain. Apuun tulivat myös kolmannen sektorin palvelut: järjestöjen ja seurakuntien tuki. Vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten kohdalla aktivoitui myös epävirallinen tuki ja apu. Naapurit, ystävät ja läheiset auttoivat heikompia, minkä kykenivät. Usein auttamista hankaloittivat kuitenkin asetetut rajoitustoimet, kuten suositus olla tapaamatta samassa tilassa riskiryhmään kuuluvia, esimerkiksi yli 70-vuotiaita henkilöitä.

Vuoden 2020 Sosiaalibarometri toi esiin asioita, jotka on syytä ottaa huomioon vastaavan poikkeustilanteen mahdollisesti toistuessa tai koronaepidemian aktivoituessa uudelleen.

Yhteiskunnan jakolinjat kärjistyivät

Vaikka asiantuntijat arvioivat väestön hyvinvoinnin kokonaisuutena parantuneen aiempiin vuosiin verrattuna, ei vastauksissa kuitenkaan kuvattu eri väestöryhmien välisten hyvinvointierojen vähenemistä, vaan joissain tapauksissa jopa erojen lisääntymistä. Tuen tarpeen arvioitiin lisääntyneen mielenterveyskuntoutujien, tukea tarvitsevien lapsiperheiden ja sellaisten ihmisten kohdalla, joiden elämäntilanteessa oli monia ongelmia (ks. myös Salomäki 2020b; Rissanen ym. 2020; Honkatukia ym. 2020a; Pelastakaa lapset 2020).

Koronaepidemia ja poikkeustila lisäsivät lomautuksia ja työttömyyttä äkillisesti. Tämä näkyi siten, että sote-, TE- ja Kelan johto painottivat vuotta 2019 enemmän kotitalouksien velkaantumista ja pitkäaikaistyöttömyyttä riskinä eriarvoistumisen kasvulle lähivuosina. Tulosten perusteella ammattilaiset näyttivät pelkäävän, että koronaepidemia saattaa lisätä eriarvoisuutta samoja reittejä pitkin kuin 1990-luvun alun lama 30 vuotta sitten. Avovastauksissa sosiaalityöntekijöitä huolestutti kehitys, jossa yhdessä ääripäässä ovat hyvinvoivat ja pärjäävät ja toisessa toimintakyvyiltään heikot ihmiset.

Erityisesti koronaepidemian aikana yksinäisyydestä kärsivät ne, joiden liikkumisvapautta ja kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa rajoitettiin.

Etäpalvelu toimi, kun asiakkaan yksilöllinen tilanne huomioitiin

Koronaepidemian aikana moni muutos palveluissa tuli pakolliseksi, kun kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta luovuttiin epidemian eristämistoimien vuoksi.

Etäpalvelujen käytöstä saatiin paljon myönteisiä kokemuksia sosiaalityössä, työllistymistä tukevissa palveluissa, monialaisessa palvelussa sekä omaishoitajien tukemisessa. Puhelimitse tapahtuva asiakkaiden tavoittaminen nousi tärkeään asemaan. Myös uusia pikaviestinsovelluksia ja digitaalista etäyhteydenpitoa lisättiin.

Poikkeusolosuhteissa käyttöön otetut uudet digitaaliset etäpalvelut eivät kuitenkaan yksin riittäneet tukemaan asiakkaita. Osa asiakkaista olisi sosiaalityöntekijöiden mukaan hyötynyt enemmän lähipalvelusta. Ikääntyneillä, yli 50-vuotiailla työttömillä, osatyökykyisillä, pitkäaikaistyöttömillä, maahanmuuttajilla ja osalla mielenterveys- ja päihdekuntoutujista oli tulosten mukaan eniten vaikeuksia käyttää uusia etäpalveluja. Näillä ryhmillä ei välttämättä ollut riittäviä taloudellisia tai kielellisiä edellytyksiä tai osaamista kyseisten palvelujen käyttöön. Palvelujen tarvitsijoissa arvioitiin olleen henkilöitä, jotka jäivät palvelujen ulkopuolelle myös niissä tilanteissa, joissa digitaalista etäpalvelua olisi ollut saatavilla. Epidemian rajoitustoimien vuoksi oli lisäksi suljettu esimerkiksi matalan kynnyksen tapaamispaikat, kirjastot ja asukastuvat, eli monet sellaiset paikat, jossa ihmiset pääsivät aiemmin käyttämään tietokoneita ja Internetiä.

Tulevaisuudessa niin erilaisten etäpalvelujen kuin puhelinpalvelujen kehittämisessä on otettava huomioon, että ne eivät voi korvata kaikkien asiakasryhmien henkilökohtaista tukea ja apua, vaan ne ovat yksi osa monikanavaista yhteydenpitoa ja tukea. Etäpalvelujen käyttäjällä tulee olla koko ajan mahdollisuus kasvokkaiseen palveluun ja kohtaamiseen sekä tunne siitä, että hänestä huolehditaan. Etäpalveluihin voidaan liittää myös muita tuen muotoja, kuten asiakkaan tapaamista muualla kuin toimistossa, esimerkiksi ulkona yhdessä kävellen tai ryhminä luontoretkien yhteydessä (ks. myös Samuelsson 2020; Salonen & Karjalainen 2020, 51). Etäpalvelun lisäksi voidaan tarjota asiointiapua tai verkostotyötä asiakkaan tuen tehostamiseksi.

Epidemian alkaessa sosiaalityössä ei ollut perinnettä käyttää digitaalisia etäpalveluja, kun taas Kela oli kehittänyt kyseisiä etäpalveluja jo pidemmän aikaa. Myös TE-palveluissa voitiin hyödyntää jo olemassa olevia palveluja. Sosiaalityössä sähköiset etäpalvelut otettiin monessa kunnassa käyttöön tässä mittakaavassa todella nopeasti, vaikka aiempaa kokemusta niiden soveltamisesta asiakastyöhön oli varsin vähän.

Alueelliset erot huolissa ja kyvyssä vastata palvelutarpeisiin

Alueellisesti vastaajat olivat huolissaan erilaisista asiakasryhmistä. Suurten, yli 200 000 asukkaan, väestöpohjien sosiaalityöntekijät olivat huolissaan perusturvaetuuksien varassa elävistä ja turvapaikanhakijoista enemmän kuin pienempien alueiden sosiaalityöntekijät. 50 000–200 000 asukkaan alueilla sosiaalityöntekijöiden huolena korostui puolestaan mielenterveyskuntoutujien tilanne. Näissä kunnissa kannettiin muita alueita enemmän huolta myös pienituloisista eläkeläisistä. Alle 20 000 asukkaan alueilla oli taas huolta tukea tarvitsevista lapsiperheistä hieman useammin kuin suuremmilla alueilla.

Alueelliset erot tulivat esiin myös siinä, miten asiakkaiden tarpeisiin kyettiin arvioiden mukaan vastaamaan. Epidemian alkuvaiheessa arvioitiin, että isoilla kaupungeilla ja yhteistoiminta-alueilla olisi paremmat mahdollisuudet tehdä kriisitilannetta tukevaa henkilöstösuunnittelua ja strategisen tason resurssisuunnittelua jo epidemian ensimmäisessä vaiheessa, esimerkiksi siirtää henkilöstöä tehtävistä toisiin (vrt. Rissanen ym. 2020, 24). Väestöltään suurten alueiden edustajat eivät kuitenkaan Sosiaalibarometrin tulosten valossa arvioineet suoriutuneensa koronaepidemian aikana paremmin kuin asukasmäärältään pienemmät alueet. Sen sijaan sosiaalityöstä ja osasta vanhuspalveluita pieniltä alueilta tuli myönteisempiä arvioita palvelutarpeisiin vastaamisesta kuin asukasluvultaan suuremmilta alueilta. Asukasmäärältään pienempien alueiden edustajat osasivat myös arvioida paremmin, miten esimerkiksi muistisairaiden ikääntyneiden, omaishoitajien ja tukea tarvitsevien ikääntyneiden tarpeisiin alueella oli vastattu. Pienillä alueilla työskentelevien sosiaalityöntekijöiden mukaan myös mielenterveyskuntoutujien palvelutarpeisiin oli kyetty vastaamaan paremmin kuin suurten alueiden sosiaalityöntekijöiden mukaan.

Alueellisia eroja näkyi palvelutarpeisiin vastaamisessa myös Uudenmaan ja muun Suomen välillä. Sote-johdon ja sosiaalityöntekijöiden mukaan henkilökohtaisen kasvokkaisen asioinnin mahdollistaminen onnistui paremmin muualla Suomessa kuin Uudellamaalla. Myös perustoimeentulotuen asiakkaiden palvelutarpeisiin vastaaminen oli onnistunut arvioiden mukaan paremmin muualla Suomessa kuin Uudellamaalla. Ikääntyneiden yksinäisyys askarrutti kuitenkin enemmän muualla kuin Uudellamaalla.

Suurten väestöpohjien alueilla oltiin tietämättömämpiä oman sektorin ulkopuolella olevien asiakkaiden tarpeiden täyttymisestä kuin väestömäärältään pienemmillä alueilla. Vastaava tilanne näkyi myös Uudellamaalla: sosiaalityöntekijöillä oli muita alueita jossain määrin vaikeampi arvioida esimerkiksi sitä, miten mielenterveys- ja päihdekuntoutujien palvelutarpeisiin oli kyetty vastaamaan.

Selityksiä erilaisille alueellisille arvioille on useita. Suurissa kunnissa, joissa on esimerkiksi asunnottomuutta paljon enemmän kuin pienissä kunnissa, oli ymmärrettävästi vaikeampi myös vastata asumisen kalleuden aiheuttamiin vaikeuksiin. Perusturvan varassa eläviä on enemmän suurten väestöpohjien alueilla, joten myös huolta ja tyytymättömyyttä oli luonnollisesti enemmän näillä alueilla. Sama koskee arvioita turvapaikanhakijoiden tilanteista.

Uudenmaan sosiaali- ja terveyspalveluissa työskentelevät pitivät sosiaali-, terveys- ja työvoimapalvelujen saatavuutta, perusturvan matalaa tasoa ja asumisen kalleutta muuta Suomea voimakkaammin asioina, jotka tuottavat lähivuosina eriarvoistumista.

Sosiaalityön asiakkaiden tarpeisiin vastaamisessa syitä pienemmän väestöpohjan alueilla työskentelevien tyytyväisyyteen on hieman hankalampi löytää. Havaittu tyytyväisyys väestöltään pienillä alueilla voi johtua siitä, että pienemmissä kunnissa asiakkaat ja alueen muut asiakasta tukevat palvelut ja toimijat tunnetaan paremmin ja heidän tilannettaan on helpompi seurata kuin suurissa kunnissa.

Taustalla voivat olla myös palvelujen resursoinnin alueelliset erot. Pienten alueiden vastaajat saattavat myös olla vähemmän kriittisiä kuin suurten alueiden vastaajat. Toisaalta tätä tulkintaa vastaan puhuu huoli lapsista ja tukea tarvitsevista nuorista pienemmillä alueilla.

Joka tapauksessa koronaepidemian sosiaalisten vaikutusten arvioissa oli maantieteellisiä eroja. Myös asiantuntijoiden mahdollisuudet arvioida asiakkaiden tilanteita vaihtelivat erikokoisten alueiden välillä. Sen vuoksi tulevissa tarkasteluissa on syytä seurata, tasoittuvatko näkemykset eri alueiden välillä, vai onko kyse pysyvämmästä ilmiöstä.

Palveluihin ja etuuksiin joustavuutta

Suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ollaan uudistamassa. Sosiaaliturvakomitean (2020) mukaan muun muassa sosiaaliturvaetuudet ja palvelut kohdentuvat huonosti. Palvelut ja etuudet eivät tue toisiaan ja etuuksien asema on ylikorostunut palveluihin nähden. Ongelmaksi Sosiaaliturvakomitea (STM 2020, 4) mainitsee myös sen, että etuuksia ei aina ole sidottu niihin palveluihin, joita ihminen tarvitsee eniten. Tämä edellyttäisi sosiaaliturvalta enemmän joustavuutta ja räätälöintiä, mutta niin, että asiakkaiden yhdenvertaisuus ei vaarannu.

Sosiaalibarometrin tuloksissa toivottiin usein kohdennettuja ja räätälöityjä toimia, joiden avulla ihmisiä voidaan auttaa ja tukea. Osa ikääntyneistä tarvitsi kotona pärjätäkseen monenlaista ja usean sektorin tarjoamaa apua ja tukea myös koronaepidemian aikana. Joissain kunnissa muuttuneeseen tilanteeseen reagoitiin nopeasti ja ideoitiin esimerkiksi soittokierroksia ikääntyneille sekä lisättiin asiointi- ja kauppa-apua. Myös yksinäisyyden lievittämiseen ja toimintakyvyn ja mielialan ylläpitoon olisi kaivattu tukea, mutta sitä tarjottiin vähemmän. Tässä esimerkiksi järjestöillä voisi olla vielä nykyistä vahvempi rooli.

TE-johdosta suuri osa peräänkuulutti räätälöityjä toimia haavoittuvien ryhmien palveluissa. Huolena oli esimerkiksi vastavalmistuneiden tai vailla ammatillista koulutusta olevien nuorten, osatyökykyisten työnhakijoiden ja maahanmuuttaja-asiakkaiden työttömyyden pitkittyminen muuttuneessa työmarkkinatilanteessa. Tärkeänä pidettiin työnhaun tuen turvaamista, uuden yritystoiminnan tukemista sekä sitä, että työmarkkinoilta syrjäytymisvaarassa olevat ryhmät huomioidaan paremmin. TE-palveluissa haluttiin tukea työllistymistä erityisesti palkkatuella ja parantamalla työnhakijoiden osaamista.

Sosiaaliturvan joustavuutta pohdittaessa on huomioitava, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat luonteeltaan erilaisia kuin Kelan etuudet ja työvoimapalvelut. Sosiaali- ja terveyspalveluissa kohdataan asiakas yleensä kokonaisvaltaisemmin, jolloin myös tilanteeseen vaikuttavien tekijöiden määrä on yleensä suurempi. Sosiaalihuollon asiakastyössä käytetään lisäksi enemmän harkintaa kuin Kelassa ja työvoimapalveluissa.

Resilienssi viittaa joustavaan kykyyn selviytyä ja sopeutua odottamattomien muutosten ja uhkien aiheuttamiin tilanteisiin (ks. Hynes ym. 2020). Tämä näkyi epidemian aikana niin, että tarvittavat tuet ja palvelut oli saatava nopeasti vastaamaan muuttunutta tilannetta. Esimerkiksi Kelassa äkillisen asiakasmäärän kasvun vuoksi toimeentulotuen lisäselvityksiä pyydettiin vain harvoin ja otettiin nopeasti käyttöön uusia epidemiaan liittyviä etuuksia, kuten epidemiatuki ja yrittäjien työmarkkinatuki. Yrittäjien työttömyysturvan tarve on ollut pitkään tiedossa ja nyt tarve nähtiin selvästi kriisitilanteessa. TE-palveluissa muutettiin puolestaan käytäntöjä, joilla pyrittiin keskittymään siihen, että ihmiset saavat nopeasti työttömyysturvapäätöksen.

Omaishoitajien tilanteen helpottamiseksi olisi tarvittu enemmän tukea koronaepidemian aikana. Tilanne oli vaikea, sillä esimerkiksi ikääntyneille omaishoitajille räätälöidyt digitaaliset etäpalvelut eivät soveltuneet kovin hyvin.

Sosiaalihuollossa myös työtapoja muutettiin joustavasti. Etätyön ja viranomaisten välisten etäkokousten yleistymistä pidettiin sosiaalityössä pääosin hyvänä muutoksena. Työn nähtiin tehostuvan ja nopeutuvan, kun häiriötekijät ja liikkuminen paikasta toiseen vähenivät. Erilaiset etätyön muodot koettiin sen verran myönteisenä, että niiden jatkamista on syytä harkita myös epidemian jälkeisenä aikana.

Kokemus väestön kokonaishyvinvoinnista koronaepidemian aikana

Vastaajien arvio väestön kokonaishyvinvoinnin tasosta oli tutkijoille yllätys. Kokonaishyvinvointia pidettiin toukokuussa 2020 parempana kuin koskaan aikaisemmin Sosiaalibarometrissa.

Yhtenä syynä kokonaishyvinvoinnin positiiviseen tulokseen lienee ollut, että epidemian huippu oli jo ohitettu kyselyajankohtana. Tämän vuoksi vastauksissa saattoivat korostua rajoitustoimiin liittyvät myönteiset ilmiöt, kuten etätyö, perheyhteyden kiinteytyminen ja kiireen väheneminen. Kyselyhetkellä vastaajat saattoivat lisäksi arvioida, että tilanne oli kehittynyt myönteiseen suuntaan maalis-huhtikuun uhkaskenaarioiden jälkeen.

Näkemykset erosivat kuitenkin jonkin verran alueellisesti. Sote-johtajien ja sosiaalityöntekijöiden arviot hyvinvoinnin kokonaistilanteesta olivat jonkin verran heikompia koronaepidemian pahemmin koettelemassa Etelä- ja Länsi-Suomessa kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Sosiaalityöntekijät kuvasivat myös heille yllättäviä asiakkaiden kokemuksia. Kun yhteiskunta pysähtyi, kaikki olivat tavallaan samassa tilanteessa: poissa työpaikoilta. Ihmisiä ei enää nolottanut kävellä päiväsaikaan yksin ulkona tai jäädä kotiin koko päiväksi, koska kaikki muutkin tekivät niin.

Jotkut sosiaalityöntekijät kertoivat asiakkaiden aktivoituneen auttamaan muita, vaikka oma tilanne oli huono. He olivat huolehtineet omista läheisistään esimerkiksi auttamalla iäkkäitä vanhempiaan sekä osoittamalla haluaan auttaa naapureita ja tuttavia kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.

Vastaajien arvio oli kuitenkin aiempaa vuotta heikompi kokonaishyvinvoinnin kehittymisestä tulevan vuoden aikana. Lisäksi ero ajankohtaisen arvion ja vuoden päähän ennakoinnin välillä oli suurempi ja kielteisempi kuin vuosikymmeneen. Tämä saattaa johtua siitä, että heidän arvionsa mukaan koronaepidemian mahdolliset haitalliset vaikutukset taloudelliseen tilanteeseen ja hyvinvointiin tulevat esiin vasta viiveellä, tai kun epidemia leviää tasaisemmin koko maahaan.

Sosiaalisten riskien vastuunkanto poikkeusoloissa

Koronaepidemia toi esiin suomalaisen sosiaaliturvan haavoittuvuuden poikkeusoloissa. Jo pitkään on voitu kyseenalaistaa esimerkiksi sitä, kantavatko julkiset palvelut vastuun viimesijaisesta tuesta ja turvasta. Sosiaalibarometrin vastaukset kertovat taloudellisten ongelmien vakavasta lisääntymisestä koronaepidemian seurauksena. Toimeentulotuki on Suomessa viimesijainen tuki, joka turvaa perustuslaissa mainitun ihmisarvoisen elämän edellyttämän toimeentulon. Siksi on huolestuttavaa, että niin monet sosiaalityöntekijät toivat esiin, että taloudellisen tuen tarve, velkaongelmat ja ruoka-avun tarve ovat lisääntyneet.

Samalla havaitut ongelmat ovat nostaneet esille valtiollisen sosiaaliturvajärjestelmän heikkoudet. Juho Saaren (2019, 13) mukaan toimeentulotuen asiakkaiden ei tulisi olla esimerkiksi sairaita tai työttömiä. Toimeentulotuen tulisi olla viimesijainen tuki, jota tarvitaan vain poikkeustapauksissa. Sosiaalibarometrin mukaan Suomessa tämä ajattelumalli ei ole toteutunut. Vastuuta viimesijaisen turvaverkon pettämisestä ovat joutuneet kantamaan niin järjestöt kuin seurakunnan diakoniatyö.

Koronaepidemia havainnollisti tämän muutoksen hyvin konkreettisesti. Siinä, missä julkinen sektori epäonnistui, sen kolmas sektori paikkasi, minkä kykeni. Koronaepidemian johdosta tehdyt rajoitustoimet kuitenkin osoittivat, että edes tämä jo lähes normaaliksi mielletty yhteistyö ei riittänyt. Tarvittiin myös niin sanottua neljättä sektoria: vapaaehtoistoimintaa, naapuriapua ja lähimmäisten omaehtoista tukea niille, jotka eivät kyenneet enää hoitamaan omia asioitaan.

Erityisesti ikääntyneiden tilanne oli hankala poikkeustilanteessa: samalla kun läheisten epävirallinen apu ja tuki olivat katkolla tai vähentyneet, myös kunnan järjestämää apua supistettiin. Erityisen vaikeaksi tilanne muuttui, koska ikääntyneiden palvelutarpeet kasvoivat yksinäisyyden ja turvattomuuden lisääntymisen ja toimintakyvyn heikkenemisen seurauksena.

Saaren (2019) mukaan hyvinvointivaltio on käsitteen arvoinen vain, mikäli sillä on todennetusti elintasoa, elämänlaatua ja elämäntapoja edistävä myönteinen vaikutus erityisesti heikommassa asemassa olevissa ryhmissä. Sosiaalibarometri 2020 tulosten perusteella on syytä olla huolissaan erityisesti siitä, miten hyvinvointivaltio pitää lupauksensa huolehtia näistä heikommassa asemassa olevista ihmisistä.

Vuonna 2020 käynnistynyt sosiaaliturvan kokonaisuudistus joutuu ottamaan kantaa siihen, millainen osuus sosiaalisten riskien vastuunotosta on julkisilla toimijoilla – valtio, kunnat ja työnantajat – ja missä määrin riskit siirretään kansalaisyhteiskunnan hoidettaviksi.