Sosiaali- ja terveysjärjestöt kohtaavat ihmisiä siellä, missä muut eivät aina ole läsnä. Ne täydentävät julkisia palveluita, tukevat heikoimmassa asemassa olevia ja rakentavat yhteisöllisyyttä. Mitä tapahtuu, jos tämä työ vaarantuu?
SOSTEn pyöreän pöydän keskustelu ”Järjestöjen merkitys kasvaa – mutta resurssit vähenevät” kokosi keskiviikkona 26. maaliskuuta poliitikkoja yhteen pohtimaan sosiaali- ja terveysjärjestöjen tulevaisuutta. Tilaisuudessa tarkasteltiin sosiaali- ja terveysjärjestöjen nykytilaa ja tulevaisuutta erityisesti rahoituksen, yhteistyön ja avustusjärjestelmän uudistamisen näkökulmista.
Keskustelussa oli mukana edustajat kahdeksasta eduskuntapuolueesta. Yhteinen sävy oli selvä: sote-järjestöjen tekemän työn merkitys tunnistetaan laajasti, mutta sen jatkuvuus ei ole itsestäänselvyys.
Järjestöt ihmisten rinnalla – arjessa ja kriiseissä
Monet panelistit kuvasivat sote-järjestöjen roolia kansalaisten arjessa tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Kokoomuksen kansanedustaja Sari Sarkomaa korosti, että ilman järjestöjä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta olisi täysin toisenlainen. SDP:n kansanedustaja Joona Räsäsen mukaan järjestöillä on valtava merkitys ihmisten kohtaamisessa – ja suurin pelko on se, että jos järjestöt eivät kohtaa näitä ihmisiä, heitä ei ehkä kohtaa kukaan.
Vihreiden kansanedustaja Inka Hopsu painotti, että järjestöt ovat olleet erityisen merkittäviä toimijoita esimerkiksi yksinäisyyden vähentämisessä. Vasemmistoliiton kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen muistutti, että järjestöt tuovat esiin niiden ääntä, joiden ääni ei muuten kuulu poliittisessa päätöksenteossa.
Järjestöjen kautta tapahtuva apu ei ole vain palvelujen tuottamista, vaan ihmisten rinnalla kulkemista – jotakin sellaista, mitä viranomaiset eivät voi korvata.
Resurssit hupenevat, mutta odotukset kasvavat
Paneelissa oltiin yksimielisiä siitä, että sote-järjestöjen rahoitus on tällä hetkellä liian epävarmalla pohjalla. Keskustan kansanedustaja Hanna-Leena Mattila totesi, että ilman ennakoitavaa rahoitusta ei voi tehdä pitkäjänteistä työtä. Aino-Kaisa Pekosen mukaan olemme nyt tilanteessa, jossa järjestöiltä leikataan samalla kun toivotaan, että ne ottavat lisää vastuuta. Pekonen muistutti, että leikkaukset eivät ole mikään pakko vaan arvovalinta.
Perussuomalaisten kansanedustaja Mira Nieminen puolestaan pohti, että muuttuvassa tilanteessa on pakko miettiä uusia tapoja tehdä järjestötyötä, mutta tämä edellyttää myös resursseja ja yhteistyön tiivistämistä.
Avustusjärjestelmä uudistuu – autonomiaa vai ohjausta?
Sosiaali- ja terveysministeriön käynnistämä avustusjärjestelmän uudistustyö – erityisesti keskustelu teemapohjaisesta rahoituksesta – herätti monissa varauksia. Useampi panelisti nosti esiin huolen siitä, että ylhäältä määritellyt teemat voisivat kaventaa järjestöjen kykyä reagoida nopeasti ihmisten tarpeisiin.
Sari Sarkomaa ilmaisi huolensa siitä, että ilmiöperusteinen ohjaus ei voi tavoittaa kentän monimuotoisuutta. Hän myös muistutti, että valtiovallan liian tiukka sanelu voi kahlita ihmisten intoa tehdä ja auttaa. Toisaalta siirtyminen pidempiin yleisavustuksiin hankehumpan sijaan miellytti Sarkomaata. Inka Hopsu ja Aino-Kaisa Pekonen puolestaan painottivat järjestöjen autonomian säilyttämistä. Järjestöjen on voitava itse määritellä työnsä painopisteet ja reagoida paikallisiin tarpeisiin.
Kristillisdemokraattien erityisavustaja Sonja Falk näki teemapohjaisuudessa myös mahdollisuuksia, mutta korosti, että järjestöt tulee ottaa aidosti mukaan uudistusten valmisteluun.
Entä lahjoitukset – ratkaisu vai vain lisäkeino?
Lahjoitusten verovähennysoikeuden laajentamista pidettiin monessa puheenvuorossa hyvänä lisäkeinona mutta ei ratkaisuna järjestöjen rahoituskriisiin.
Esimerkiksi Joona Räsänen muistutti, että lahjoituskulttuuri on Suomessa vielä heikko. Hän pohti myös, olisiko yhteisöjen lahjoituksiin löydettävissä vielä jotain lisäporkkanaa. Aino-Kaisa Pekonen nosti esiin sen, että kaikki järjestötyö ei ole lahjoittajien suosiossa – ja siksi tarvitaan julkista rahoitusta, joka varmistaa myös heikoimmassa asemassa olevien tuen.
Jos järjestöt eivät kohtaa – mitä tapahtuu ihmisille?
Keskustelussa nousi esiin huoli siitä, mitä tapahtuu, jos järjestöjen vuosittaisista peräti 10 miljoonasta kohtaamisesta edes puolet siirtyisi julkiselle sektorille. Joona Räsänen kuvasi, että kysymys ei ole vain siitä, siirtyykö apu julkiselle sektorille – vaan siitä, että osa tuesta voi yksinkertaisesti jäädä kokonaan saamatta. Inka Hopsu, Hanna-Leena Mattila ja RKP:n kansanedustaja Mikko Ollikainen korostivat, että järjestöjen tarjoamaa yhteisöllisyyttä ja vertaistukea ei voi korvata viranomaispalveluilla.
Sari Sarkomaa toi esiin esimerkin korona-ajalta: kun viranomaiset sulkivat ovensa, muistiyhdistys jatkoi toimintaansa. Tämä kuvastaa järjestöjen ketteryyttä ja sitoutumista ihmisten tukemiseen myös poikkeusoloissa.
Yhteinen vastuu järjestöjen tulevaisuudesta
Paneelissa vallitsi selkeä yhteisymmärrys siitä, että järjestöjen merkitys ei ole katoamassa – päinvastoin, se kasvaa. Jotta tämä työ voi jatkua, tarvitaan pitkäjänteistä, ennakoitavaa ja järjestöjen erityispiirteet tunnistavaa rahoitus- ja yhteistyörakennetta.
Järjestöt eivät ole vain palveluntuottajia tai kumppaneita – ne ovat ihmisten yhteisöjä, joissa rakennetaan luottamusta ja osallisuutta. Näiden arvojen puolustaminen on yhteinen tehtävä, myös silloin kun taloustilanne on haastava.
- Katso videotallenne 26.3.2025 tilaisuudesta: Järjestöjen merkitys kasvaa – mutta resurssit vähenevät (YouTube).