Alkanut vuosi piirtyy eteemme sumuisena, monessa mielessä synkkänäkin. Maailma ympärillämme kuohuu useilla suunnilla, ilmastokriisin vaikutukset alkavat näkyä yhä selkeämmin, muutokset toimintaympäristössämme ovat yhä nopeampia. Vanhat teoriat ja toimintamallit eivät tunnu enää toimivan, mutta uusiakaan ei ole vielä riittävästi keksitty. Viheliäiset, moniulottuvat ongelmat edellyttävät tiiviimpää valtioiden välistä yhteistyötä, mutta yhä useammalla suunnalla näemme sisään päin käpertymistä eivätkä vanhat kansainväliset yhteistyöverkostot ja -mallit enää tunnu vastaavan tämän hetken tarpeisiin.
Täällä Suomessa polarisoituminen kasvaa, erilaisten leikkausten ja työttömyyden seurauksena köyhyys ja näköalattomuus lisääntyy, ja yhä useampi kantaa huolta omasta toimeentulostaan ja jaksamisestaan.
Tässä tilanteessa järjestöjen työtä tarvitaan enemmän kuin aikoihin
Järjestöt eivät vain tarjoa tärkeitä palveluja ja toimintamuotoja, vaan myös kanavan auttaa ja tulla autetuksi. Järjestöjen kautta löytyy vertaistukea, yhteyttä muihin, yhteenkuuluvuutta ja nähdyksi tulemisen kokemuksia. Autetuksi tulleesta tulee usein itsekin auttaja. Pave Maijasen sanoin ”sillä jokainen, joka apua saa, sitä itse tajuu myös antaa”.
Järjestöjen toimintaan tälle vuodelle kohdistuvat leikkaukset ovat rajuja. Valitettavasti tulevaisuuden leikkaukset ovat vieläkin kovempia, emmekä tiedä, kuinka ne tulevat kohdentumaan. Mutta me emme saa lannistua näiden leikkausten edessä. Meidän tulee löytää uusia tapoja toimia, turvata ydintoimintamme, löytää uusia yhteistyömuotoja ja -kumppaneita ja uskoa itseemme ja työmme tärkeyteen.
Tehtävämme on luoda ja ylläpitää toivoa ja keskinäistä luottamusta
Meidän tehtävämme on olla kansalaisyhteiskunnan kivijalka, yhteisöllisyyden tukija, syrjäytymisriskin ehkäisijä ja heikoimpien äänen esiintuoja. Lyhyesti sanottuna tehtävänämme on luoda ja ylläpitää toivoa ja keskinäistä luottamusta. Ei ihan pieni missio, mutta onneksi meitä on paljon, ja meillä on osaamista, kokemusta ja tahtoa sen toteuttamiseen.
”Mistä löytäisimme valoa…?”
Presidentti Joe Bidenin virkaanastujaisissa neljä vuotta sitten nuori Amanda Gorman lausui kirjoittamansa runon, joka kosketti monia. Sen sanoma on valitettavasti vielä ajankohtaisempi tänään kuin neljä vuotta sitten. Hän aloitti runonsa ”Kun päivä koittaa, kysymme itseltämme: Mistä löytäisimme valoa tässä päättymättömässä hämärässä?”
Tämän vuoden alussa moni meistä kysyy samaa, sillä hämärä on nyt ehkä vielä syvempi. Mutta Amanda Gormanin sanoin haluan uskoa: ”… valoa on kaikkialla. Jos vain uskallamme siihen katsoa. Jos vain uskallamme sitä olla”.
Valoisaa ja turvallista alkanutta vuotta!