Suomessa valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde on historiallisesti ollut läheinen. Ne on mielletty pikemminkin toistensa kumppaneina kuin yhteiskunnallisina vastinpareina.
Valtio on erilaisilla rahoitusmuodoilla – erityisesti rahapelien tuotoilla – tukenut kansalaisjärjestöjen toimintaa. Kansalaisjärjestöjen piiristä noussut valtiokritiikki on samalla ollut varsin harvinaista.
Viime vuosina yhteiskunnallinen kehitys on kuitenkin haastanut suhdetta. Hyvä hallintotapa ja julkisen rahoituksen läpinäkyvyys ovat nousseet julkisen toiminnan keskeiseksi periaatteeksi. Vaikuttavuus- ja arviointiajattelu ovat saaneet yhteiskunnassa aiempaa enemmän jalansijaa.
Molemmat kehitykset ovat vaikuttaneet julkisen rahoituksen myöntämiseen, käytön ehtoihin ja seurantaan. Valtion suunnattu rahoitus on samalla aiempaa voimakkaammin vaikuttanut kansalaisjärjestöjen toimintaan ja kansalaisyhteiskunnan rakenteen kehitykseen.
Järjestöt ovat kokeneet, että valtio järjestösektorin keskeisenä rahoittajana on alkanut entistä tiukemmin ohjata kansalaisjärjestöjä ja sitä, mihin ja miten ne toimintaansa suuntaavat. Valtio-rahoittaja on odottanut saavansa rahoille tavoitteidensa mukaista ja arvioitavissa olevaa vastinetta. Tässä kansalaisjärjestöjen on odotettu toimivan eräänlaisina kansallisen hyvinvointipolitiikan alihankkijoina.
Järjestöjen autonomia ja vastuu
Liberaalissa demokraattisessa järjestelmässä kansalaisjärjestöt ovat samalla keskeinen osa demokraattisen prosessin toimivuutta. Kansalaisjärjestöt tuovat edustamiensa ihmisten ja ryhmien kokemuksia ja intressejä julkiseen keskusteluun. Näin ne edistävät osallistuvaa demokratiaa. Niillä on kriittinen tehtävä valvova hallinnon ja markkinoiden toiminnan vastuullisuutta. Demokratian toimintaan liittyvien kansalaisyhteiskuntatehtäviensä vuoksi on tärkeää, että järjestöillä on riittävä autonomia ja riippumattomuus ulkopuolisista rahoittajista.
Autonomiaan liittyvien vapauden ja vastuun välinen jännite on viime vuosina herättänyt keskustelua järjestöjen ja niitä rahoittavien ministeriöiden välillä. Autonomian keskeinen ulottuvuus on mahdollisuus vapaana ulkoisesta ohjailusta asettaa ja toteuttaa omaehtoisia suunnitelmia, tavoitteita ja päämääriä. Autonomia edellyttää myös kykyä toimia ja tehdä päätöksiä itsenäisesti. Toisaalta autonomiaan liittyy kyky ottaa vastuu tehdyistä päätöksistä ja toiminnasta. Esimerkiksi julkisen rahoituksen vastaanottaminen tuottaa järjestöille velvollisuuden käyttää rahoja vastuullisesti ja rahoitusehtojen mukaisesti.
Parhaimmillaan julkinen rahoitus mahdollistaa autonomian toteutumisen. Toisaalta suunnatun rahoituksen hakeminen ohjaa järjestöjä toimimaan ulkoa asetettujen tavoitteiden ja ehtojen mukaan.
Rahoitusriippuvuus ulkopuolisista rahoittajista voi ohjata järjestöjä mukautumaan ulkopuolelta tarjottuihin toimintamuotoihin ja agendoihin. Kuten eräs sote-järjestön toiminnanjohtaja Järjestöbarometri 2022 kyselyssä toi esiin: ”Olemme liki täysin STEAn rahoituksella eli joudumme toimimaan sen mukaan, mitä rahoittaja ohjaa.”
Lue lisää: Järjestöbarometri 2022
Järjestöjen rahoitusta hakiessaan olisi ehkä myös itse hyvä pohtia erilaisten rahoitusmallien vaikutusta niiden autonomian toteutumiseen. Järjestöautonomiaan kuuluu myös mahdollisuus jättää hakematta rahoitusta, jos se liikaa ulkoa ohjaa järjestön toimintaa. Järjestöautonomia edellyttääkin paitsi materiaalisia resursseja myös järjestöjen sisäisiä käytäntöjä, jotka tukevat niiden itsenäisen ja riippumattoman toiminnan toteutumista.
Rahoitusriippuvuus ja järjestöjen vastuun kohdentuminen
Jossain määrin huolestuttavaa on, että Järjestöbarometri 2022:n mukaan valtakunnalliset sosiaali- ja terveysjärjestöt kokevat tarvetta perustella toimintaansa enemmän julkiselle rahoittajalleen kuin jäsenilleen tai kohderyhmilleen.
Vaarana on, että rahoitusriippuvuus valtiorahoituksesta johtaa siihen, että pikemmin rahoittajan kuin jäsenten tai kohderyhmien intressit ohjaavat toimintaa. Rahoitusriippuvuus voi kaventaa järjestöjen demokratiaan kuuluvaa kriittistä potentiaalia. Samalla valtion kansalaisyhteiskunnan keskeisenä rahoittajana olisi hyvä pohtia, miltä pohjalta se haluaa kansalaisjärjestöjä rahoittaa. Nähdäänkö kansalaisjärjestöt rahoittajan näkökulmasta ensisijaisesti julkisen sektorin hyvinvointipolitiikan alihankkijoina vai tunnistetaanko rahoituksessa järjestöjen kansalaisyhteiskuntaan ja demokratiaan liittyvä tehtävä?
Petri Ruuskanen
Kirjoittaja toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hän oli vastuukirjoittaja Järjestöbarometri 2022 järjestöautonomiaa koskevassa luvussa.